keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Kaikki tai ei mitään.

Varoitan jo näin alussa, että tämä teksti ei ole aivan niin kepeämielinen kuin aiemmat, mutta toivon, että mielenkiintonne säilyy sekavasta, ajatuksenvirranomaisesta käsittelyjärjestyksestä huolimatta. 

En kerta kaikkiaan tiennyt miten ja mihin voisin purkaa tulvivien ajatusteni suman, joten päätin nousta näin aamun pikkutunneilla vielä nostamaan pari pikku juttua ajateltavaksi.  Ensinnäkin toivon, ettei äitini ole löytänyt tätä blogia ja toivon, ettei hän tule sitä vielä tässä seuraavaan viiden vuoden aikana löytämäänkään. Jos kuitenkin löytää, tahdon vilpittömästi pyytää anteeksi kaikkia omien kristillispohjaisten moraalikäsityksiesi vastaisia asioita, joita olen saattanut sinun selkäsi takana tehdä. Mutta toivon, että ymmärrät, etten ole vielä löytänyt todellista minääni ja tarvitsen näitä kokemuksia ja uusia ihmisiä, jotta voisin määritellä sen minän, jonka kanssa tulen elämään tulevat vuosikymmenet.  Voin myös sanoa, että voit turvallisin mielin luottaa siihen, että tiedän, missä rajani kulkevat, kun ne kohtaan. En aio astua niiden yli. 

Mutta siis. Olen yleensä äärimmäisen harkitseva ihminen ja hyvä niin. Mutta äsken käydessäni ulkoiluttamassa koiria, tupakka suupielessä, aivan kämppisteni kiusaksi, tulin miettineeksi, että mistä minä tiedän, missä todelliset rajani kulkevat. Voinko kysyttäessä perustella päätökseni se pohjalta, mitä luulen, sen sijaan, että voisin perustella ne tiedolla ja kokemuksilla?
Ennen tuomitsin alkoholin täysin. Kuvittelin, että ne, jotka käyvät baarissa, eivät osaa pitää hauskaa ilman alkoholin humalluttavaa vaikutusta. Erehdyin. He vain syventävät ilontuntemusta, vaikka se olisikin vain alkoholin luoma harhakuva. Olen itsekin ottanut osaa tähän hauskanpitoon, eikä se tarkoita sitä, että roikkuisin päivät pitkät kännipäissäni baareissa.
Lieneekö tuo suomalaisessa perusluonteessa vai ihmisyydessä, että ihmiset haluavat välillä unohtaa arkiset huolet ja antaa vain mennä? Unohtaa huomisen ja elää hetkessä. On aivan liian mustavalkoista ajatella, että automaattisesti humalassa vain tapellaan ja mellastetaan aiheuttaen vanhinkoa itselle ja ympäristölle. Se on niin paljon muutakin. Ja enimmäkseen muuta.

Tämä ei toki ole vain puheenvuoro alkoholin puolustamiseksi. Se oli vain esimerkkinäni. Mutta tämä rajallisuuden ongelma on muuallakin parikymppisen monimutkaisessa elämässä. Pitäisikö uskaltaa heittäytyä yleiseen hullutteluun vai naureskella vierestä? En tiedä. En ole itse vielä uskaltanut. Enkä tiedä tulenko koskaan uskaltamaan, mutta on myönnettävä, että kun nämä minulle ennen tarkasti säädellyt asiat tulevat osaksi arkea ja sosiaalista kanssakäymistä, niin sitä herää mielenkiinto. Sellainen mieltä kutkuttava ja rauhaton olotila. Olen toistaiseksi piiloutunut oman pääni sisälle ja turvautunut ulkoaohjautuvuuden taakse. Oma-aloitteisuuteni tuskin koskaan tulee olemaan sitä tasoa, millaiseksi se mielletään avoimuudessa ja interaktiivisuudessa, mutta luulen, että se tulee kehittymään vähitellen. Kunhan uskallan irroittaa otteeni epäilyksistä. Kaiketi yleinen turvattomuus ja ennakkoluulo ovat oman pääni suurimmat haasteet. Varsinaisia tukipilareita ei ole, enkä näe mitä rajan tuolla puolella on? Kerran se vaan kirpaisee. Luulisin. Ja jos ei, niin shit happens?

Sosiaaliset suhteet  ovat sellainen uhkapeli, jota en kovista yrityksistänikään huolimatta onnistu pelaamaan niin kuin toivoisin. Pakonomainen tunnetilojen lukeminen ja itseäni raivostuttava yliherkkyys pienillekin seikoille, jotka ovat toisille yhdentekeviä, eivät anna minulle mielenrauhaa. Joten ehkä, minun pitäisi ottaa vanha kenttäratsastajien filosofia: Ei kanttia, ei kunniaa.

Aikuisuuteen liitetään usein vastuuntuntoisuus ja tarkka harkinta, mutta kun niitä tarkemmin ajattelee, niin missä suhteessa niitä olisi hyvä nykyisessä hyperinteraktiivisessa ympäristössä käyttää? Pahimmillaanhan sellainen johtaa vain elämänlaadullisesti arveluttavaa syrjäytymiseen. Olenko minä ajatumassa niihin? Toinen ääripää ei houkuttele lainkaan niin paljon kuin se, joka hivelee herkeämättä mielenkiintoani. Pitäisikö sitä vain päästää irti ja antaa mennä? Pitäisikö ennenkaikkea olla rehellinen itselleen? Ainoa pysyvä asia on muutos. Kuka tuon kuolemattoman lauseen ikinä sanoikaan (Matilda myöhemmin valaisi minua, että sanoja oli Buddha. Thanks man!), ei voisi olla enemmän oikeassa.  Mutta vettä myllyyn vai kapuloita rattaisiin? 

Sarkku, sekavissa tunnelmissa, kuittaa.

p.s. Pahoittelut kämppiksille blogin saastuttamisesta tällä hapatuksella.

3 kommenttia:

Maikki kirjoitti...

Oot luultavasti aika ihana :)

Matti kirjoitti...

Etkä vaan luultavasti <3 (8

#krissenjutut -blogi kirjoitti...

Sinulle osui päähän melkoisen iso mietintämyssy noina aamuyön tunteina...

Ehkä hyvä niin, ei ole lainkaan eduksi, jos pipo kiristää koko ajan...

Ja BTW: äideille tekee hyvää tutustua parikymppisten ajatusmaailmaan. Ehkä sitä on itsekin tullut joskus ajatelleeksi kaikenlaista elämänsä pyörteissä.