Takkulandia herää horteesta

Kuukaudet ovat kuluneet hiljaisuudessa, josta pahoittelenkin suuresti. Erinäiset arkielämän tilanteet ovatkin yllättäin vieneet enemmän aikaa kuin oletin. Nyt onkin kuromista, jotta saan teidät taas ajantasalle takkuelämästä.

Perustavanlaatuisia muutoksia tuli jo koulun alusta, kun takkusista ei tullutkaan kotiin lisäkseni kuin yksi, eli Maikki. Matilda oli omista syistään päättänyt jättää Muurlan Opiston kesken. Ikävä on välillä melkoinen ja toivoisimme hänen olevan tänäkin vuonna kanssamme. Mutta sikäli mikäli mitään tiedän, niin hänellä menee suhteellisen mukavasti uudessa koulussaan. Toivotamme hänelle hyvää koulumenestystä ja viihtymistä siellä. 

Mutta koska elämä menee eteenpäin niin sillä kuin Muurlankin suunnalla, on palattava takaisin meidän solumme sisäiseen elämään. Ensinnäkin entinen naapurimme Anni, muutti nyt kanssamme samaan asuntoon. Hän ei ole takkupää, mutta samantyyppisellä mentaliteetilla täytetty omine mausteineen, joten emme nähneet tarpeelliseksi muuttaa blogin nimeä. On vielä konsultoitava häntä, mikäli hän tahtoisi myös alkaa kirjoittamaan blogia. 

Mutta juu, meillä on nyt uudet naapurit, enimmäkseen uusia ykkösiä, joista en voisi olla enempää tyytyväinen. Suorastaan pursuan innosta, sillä viime vuonna oli ykkösten ja kakkosten välinen kanssakäynti oli minimaalista, eikä heihin tullut paljon tutustuttua, mutta nyt on totaalisen toinen ääni kellossa.  Heti alusta pitäen olemme olleet tiiviissä yhteiselossa, niin juhlinnan kuin vapaa-ajankin suhteen. Alkuvuosi oli melkoista höykytystä, mutta nyt tilanne on alkanut rauhoittua ja löytää sopivan balansssin. Miehekkeitä on löytynyt ja etenkin omalta kohdaltani oli hetken aikaa miettimistä, että mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu, mutta nyt en löydä moitteen sijaa.

Koulussa on tiukentunut linja, eikä enää uskalla krapulan takia jäädä kotiin nukkumaan. Lisäksi olemme saaneet erilaisia vapaa-ajan aktiviteetteja, kuten astangajooga ja sähly, joka ei vielä ole alkanutkaan. Minulta ikävä kyllä jää tämän viikon aktiviteetit pois, sillä olen maannut kuumeen ja kurkkukivun kourissa jo usean päivän. Onneksi sain antibiotteja tulehtuneeseen nielurisaani ja taudin koura on alkanut hellittämään. Toivottavasti olen pian taas täydessä iskussa.

Äh, syksyllä on tapahtunut niin paljon, että en millään pysty saamaan kaikkea tähän kirjoitettua, joten yritän saada asioita pikkuhiljaa kasattua tänne. Nyt alan suunnitella kuvaustehtäviä. Pysytään tutkalla!

-Sarkku

C'est la vie

Tekisi mieleni synkistellä, mutta säästän teidät siltä. C'est la vie.  En kai voi muuta todeta.

Hyvää 20-vuotissyntymäpäivää minä.

- Sarkku

Takkulandia kesälomalla

Viime perjantaina tyhjeni pieni kotoisa solumme kaikesta tavarasta ja sotkusta, kun me kolme lähdimme koirinemme kohti kesälomia. Minulle tosin kesäloma ei ole erityisen kesäloma, sillä se on lähinnä työntäyteinen. Olen saanut kämpän, josta minun on kuitenkin lähdettävä ensitilassa, joten uusi kämpän haku on käynnissä. Mieluiten tahtoisin jonkun kulahtaneen asuntovaunun, jolla voisin matkustella pitkin poikin Suomea, mutta saapa nähdä mihin tässä lopulta joudutaan.

No, joka tapauksessa. Minä ja koirani toivotamme ainakin omasta puolestamme kaikille lukijoillemme hyvää kesää ja toivon, että palaamme samalla joukkoeella sitten syyskuussa. Kenties palaan kirjoittamaan tuossa heinäkuun tienoolla, kun täytän vuosia. Tulee täyteen pyöreät 20 8D Mutta siis, lämmintä kesää kaikille!

- Sarkku

Naamat kohti kesää

Kello on näyttää jo ties mitä, mutta aivan syyttä suotta en tässä valveilla kupeksi. Määränpäänä on lähteä piakkoin etsimään Huonemäki-nimistä paikkaa, jonka arvoin itselleni kuvauskohteeksi Muurlan alueelta. Aivan varma en ole, missä moinen paikka on, mutta joka tapauksessa keskellä metsää. Päätimme ryhmittäytyä Maikin ja Annin kanssa näin aamuyöstä kuvaamaan, jos vaikka onnistuisimme ikuistamaan paikan vähän nätimmässä valossa. Jos jotain siedettävää saan irti, voisin tänne jonkun kuvan myöhemmin heittääkin.

Kesäksi muutan naapurini kaverin luo, joka asuu parin polkaisun päässä nykyisestä kesätyöpaikastani. Yhteiselosta voi muotoutua monestakin syystä mielenkiintoista, sillä uusi karvakämppikseni on tanskandoggi Leo. Hurmaava harlekiini tosin ei ollut aivan varma, mitä mieltä se oli sivistymättömistä metsäläiskoiristani, jotka kummatkin (äärimmäisen kiusallista kyllä) päättivät tehdä parhaansa huonon ensi vaikutelman saavuttamiseksi. Kumpikin väänsi kauniin tortun sisälle, Impi varmaankin siksi, että sillä oli niin huonossa jamassa ruuansulatus juuri silloin,  Taro, no, tiedättekin mistä syystä. 
Olin etukäteen kehunut tulevalle kämppikselleni, että Impi ei takuuvarmasti välittäisi mitään kaneista, jotka hänellä on keittiössä. Sain yllättyä todenteolla, sillä koirahan oli täysi tättähäärää nähdessään pitkäkorvat keittiönurkassa. Taroa ei kiinnostanut tuon taivaallista, se oli kiinnittänyt neulanterävät naskalinsa Leon korvaan ja aiheuttanut muutenkin yleistä hälinää. Toivon todella, että Impi keräisi arvokkuutensa rippeet ja käyttäytyisi muotovalion nimikkeen arvoisesti, kun se kerran sellaisen nimikkeen onnistui Haminsta mukaansa poimimaan. Sovimme, että mikäli koirani aiheuttava liikaa häiriötä ja epäjärjestystä kämpässä, etsin toisen asunnon toisaalta. Kiitän kuitenkin kauniisti tästä suodusta mahdollisuudesta :)

Totta tosiaan. Impi on nyt sitten muotovalio, tai no, hakemusta vaille ainakin. Nyt voimmekin sitten keskittyä täysillä agilityyn, jossa Impi vilautti taas valoa tunnelin päässä tekemällä ensimmäisen nollatuloksensa ja sijoittuen kolmanneksi Tampereella kesäkauden ensimmäisissä ulkokisoissa. Iloitsin asiasta luonnollisesti hyvinkin äänekkäästi ja jatkan eteenpäin motivoituneenpana, suuntanani ensi viikonloppuna olevat Stadi Gamesit Helsingissä. Katsotaan, josko nollatuloksia tulisi samalla tahdilla kuin viimeiset SERTit, jotka Impi poimi kahdesta peräkkäisestä näyttelystään, vieläpä ainoissa avoimen luokan osallistumisissaan. Pidämme kuitenkin jalat maassa ja teemme tarkasti kaikki tehtävät, mitä radalla eteen tuodaan.

Taro taas.. No.. Täytyypä sanoa, että viime aikoina olen tuntenut erittäin voimakasta väsymystä tuota tuhotyöläistä kohtaan. Tässä juuri eilen sain ilokseni huomata, että koiranpedin sisällykset oli pilpustettu lattialle ympäri kämppää, Maikin kengästä syöty kantapää ja vielä ennen nukkumaanmenoani sain todeta jälleen yhden yhä harvinaistuvasta tyynyarsenaalistani pöllytettynä pitkin sänkyäni. Pahaksi onneksi tyyny oli untuvatyyny ja nuo kirotut sulat vainoavat minua vielä varmasti pitkään, putkahdellen mitä erikoisimmista paikoista tietoisuuteeni.  
Epätoivoa on tuottanut myös Taron sisäsiistiksi opettaminen. Koira on jo yhdeksän kuukauden vanha, mutta yhä edelleen saan siivota sen jätöksiä pitkin kämppää. Olen hommaan jo perin väsynyt ja neuvoton sen suhteen, miten saisin tilanteen korjattua. Kenties tuleva Taro-päivät-häkissä-treeni auttaa hallitsemaan kumpaakin ongelmakohtaa. Ainakin toivon niin. Raportoin asiasta vielä tuonnenpana.

Jatkaakseni koira-aiheen ympärillä, voisin tarinoida pari lausetta tämän päiväisestä treenistä, joss Maikki kävi Karman kanssa liedossa. Minä ujuttauduin mukaan kuunteluoppilaaksi ja ikuistamaan koirakon, eritoten Maikin, jännittävät elehdinnät radan suorittamisen tuiskeessa. Parasta antia olivat kenties ne, kun Maikki yltyi selittämään mikä meni vikaan. Kuullessan kuitenkin maailmanmestaruustason koutsinsa huvittuneet hymähdykset, hän vaikeni hyvinkin nopeasti ja unohti turhan selitykset. Ja kun pikkuvirheet oli hiottu pois, oli kaksikon meno erittäinkin mallikasta. Itse sain kuunteluoppilaan ominaisuudessa runsaasti mielenkiintoisia vinkkejä, vaikka varmaankaan kovinkaan montaa niistä en voi hyödyntää Impin kanssa, onhan tuo jokseenkin erityyppinen kuin minun Impini.

Jees, mutta me lähdemme nyt metsään. Katsotaan mitä löytyy x) Öitä!

"Tyylikäs ja iloinen narttu"

Enpä totta tosiaan olisi uskonut, että tuo meidän rakas KorppikotkaKänkkäränkkäOliivi-Impistä löytyisikin yhtäkkiä yllättäin itsestään viehkeän näyttelyruusun, kun sitä aamulla kiskoin autoon kaksin käsin. Mutta toden totta, jouduin epäuskoisena täristen myöntämään, että totta se oli. Impi kiikutti näyttelyuransa toisen sertin iloisen omistajansa kouraan. Kerrankin, kannatti herätä. Erityisesti epäuskoa minussa myös herätti se, että tiukaksi tuomariksi tituleerattu miekkonen kehui takkunaamaista neitokaista "tyylikkääksi ja iloiseksi nartuksi". Lähemmin Impiä tuntevat, ymmärtänevät, miksei tuo kyseinen lause ole useammin liitetty tähän koko kansan kaunottareen.

Potretti pokaaleineen omistajan kirjahyllyyn:

Kiitti!

Norsu kyläkaupassa

Siltä todellakin alkaa tuntua. Alkujännityksen jälkeen, ei mastiffin pitäminen olekaan aivan yksinkertaista pienessä opiskelijaboksissa. Jos hitaanlainen pikku-Iita sattuu seisomaan keskellä tietä poikittain, on sen ohittaminen melkoinen haaste. Tavanomainen kulkeminen solussa onkin muuttunut läheissyydenkipeän Iitan myötä melkoiseksi toimintaradaksi, kun ensi loikkaat melkein vajaan metrisen koiran yli, sitten väistelet hyväntahtoista, kuolanpeittämää naamaa ja lopulta lukkiudut huoneeseesi peläten, että tuo valtavan koiran suupielistä valuva venyvä neste sotkee sänkysi (pelko ei ole aivan hatusta vedetty).

Vaikka Iita on hidas, on siinä voimaa kuin pienessä kylässä. Yksi hännänheilautus vasten peliä aiheutti peilin alareunan vaurioitumisen. Nyt olemme tästä viisastuneina siirtäneet harvinaiset leikkituokiot ulos, jotta ylimääräiset vahingot väitettäisiin. Myös koirien vesiastia on ollut viimeiaikoina aktiivisen vedenvaihdon kohde, sillä riittää, että mastiffi upottaa kerran löyhähuulisen turpansa veteen ja pinnalla killuu osittain vaahtoava kerros kuolaa. Petittini ovatkin juoneet kernaasti aina juuri vedenvaihdon jälkeen, sillä kuolainen vesi ei tunnu niille maittavan. 

Taro on suhtautunut jättiläiseen hyväntahtoisesti, saanut sen jopa hetkittäin villiinnettyä leikkiin, mutta Impin jäyhälle omatunnolle pelkkä mastiffin naaman ilmaantuminen lähipiiriin tuottaa melkoista tuimistumista. Verkkaisena yksilönä Iita ei kuitenkaan ole moksiskaan Impin komennusyrityksista, vaikka pari kertaa se on kärkkäästi puolustanutkin puruluutaan. Karman palattua kotiin, sai Möllykkä melkoiset haukut, sillä moinen monsteri vaikutti Karmasta äärimmäisen epäilyttävältä, eikä se vieläkään ole täysin tottunut siihen. Toivottavasti tilanne siitä suopuu.

Veimme toimeliaina ihmisinä koirat studioille kuvattavaksi. Se ei näin jälkiviisaasti todeten, ollut hyvä idea. Se aiheutti sotkeentuneen, ruttuisen ja inan repeytyneen fondin, sekä muhevan ulosteen tuoksun, petitien todettua, ettei studio millään voisi olla sisätila. Kiinnittäessäni petitin kiinni patterin putkeen, söi Taro Iitan nahkaremmin poikki. Session päätteeksi harkitsin kaikkien koirien kuonojen teippaamista jesarilla. Se ratkaisisi kaikkien ongelmat: Impi lopettaisi kämppisteni pureskelun, Taro lopettaisi talon irtamiston terrorisoinnin ja Iitan kuolaneritys saattaisi hieman hilliintyä. Mutta jätin toimenpiteen myöhempään käyttöön ja toivon, että koirani eräänä aamuna toteaisivat olevansa korrekteja lemmikkejä ja pahanteko lakkaisi. Toiveajattelua, otaksun.

Tuliaisia Kankaanpäästä

Mikä on iso (80kg), beige-musta ja kuolaa? Mastiffi. Ja meidän solua tulee koristamaan seuraavat kaksi viikkoa mastiffi. Tämä pikku kullannuppu tarvitsee huoltajaa omistajan Sveitsin loman ajan, joten pikku-Iita tulee vierailemaan meillä. Odotan suurella mielenkiinnolla, kuin tämä valtava ystävä tulee toimeen kaikenkarvaisen solueliöstömme kanssa, mutta kuulemani mukaan ei Iita hurjasta ulkomuodostaan tekisi pahaa kärpäsellekään.

Liitän tähän oheen tämmöisen kuvan Iitasta, jotka taisin ottaa vuosi takaperin talvella. Silloin Iita oli alle vuoden :) Laitan sitten uutta kuvamateriaalia, jahka Iita saapuu seuraamme.



Mutta tokikaan ei Iita-Mussukka ole ainoa asia jonka tuon mukanani Kankaanpäästä. Loput suuresta lastista onkin sitten huolia, huolien perään. Onnellisuusprojekti kusee. Siis oikeasti. Tuntuu, että kameran valotusmittari on viallinen, sillä pistemittauksenkin ollessa päällä, se tahtoo auringonvalossa ylivalottaa ihmisten kasvot ja huomaan sen yleensä vasta liian myöhään, kotikoneella. Paluu kuvauspaikalle, ei tämän tiukan aikataulun takia tahdo onnistua T_T Toivottavasti saan jossain vaiheessa jostain ihmisistä hyviä kuvia, jotta saan tämän onnellisuusoprojektin edes jollain tasolla onnistumaan. Katsotaan kuinka käy.

Mutta joo, palailen asiaan mastiffiviikkojen puitteissa ^^

Kuvahaaste

Huomasin, että meidät oli haastettu kuvahaasteeseen, joten itseoikeutetusti siihen nyt omasta puolestani vastaan:

1. Avaa kolmas kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse kolmas kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään samoin

Kankaanpään tukikohdasta otettu kuva Impistä riehumassa pihalla 26.12.2008 klo 12.11. 

Koska en lue hirveästi muita blogeja, niin skippaan tuon neljännen kohdan. :P

Vuoden huippuotokset

Ajattelin nyt vihdoinkin korkata neitsyyteni tämän blogin kirjoittamisen osalta. Kauanhan siihen aikaa meni, myönnän sen. Ehkä paineet niin verbaalisesti lahjakkaiden kämppisteni vuoksi oli liian kovat. Tarvitsin aikaa itseni voittamiseen! Mutta se siitä selittelystä ehkä sitten..

Tänään ripustimme ahkeria näyttelyä kanttiiniin erinäisille mummeloille ja pappeloille, ja kuudelta saapuu se kohtalon hetki, jolloin joudumme näyttämään "teoksemme" näille huimille maallikko kriitikoille. Onneksi Jari nokkelana poikana keksi ostaa vanhuksille kukkaset, jos vaikka olisivat rehuista niin onnessaan, etteivät huomaisi pieniä virheitä mitä esimerkiksi allekirjoittaneen työstä löytyy. Tulppaanit siis ainakin minua auttakoon.

Onneksi olen tämän viikon ajoittain puolisokea, joten minun ei tarvitse nähdä kuvauskohteeni reaktiota muutakuin beigenä sumeana plänttinä jossain näkökenttäni rajamailla. Ensi kerralla voisin kyllä mennä ajoissa lääkäriin, niin ei tarvitsisi kokoajan näyttää limaiselta rähmä naamalta, jota on hakattu henkarilla silmiin. Onneksi rakkaat kämppikseni ovat ymmärtäväisiä vaivaani kohtaan, Sarkkukin sanoi minun hakiessa läheisyyttä tämän sylistä, että: "Pidä ne silmäs vähän kauempana, ne on pelottavan ällöttävät." Maikun kommentteja en viitsi edes muistella, ettei päähäni muodostuisi niistä post-traumaattisia pelkotiloja. 

Aamulla  kuitenkin heräsin onnentunteeseen, kun kuulin Sarkun lauseen: "Maikki voitti kahdensadan euron lahjakortin Alkoon!" Harmikseni onnentunne kuitenkin katosi yhtänopeasti, kuin oli saapunutkin. Lause oli nimittäin irroitettu kontekstistään, ja Sarkku olikin nähnyt vaan moisesta unta. Mikä pettymys, läheistemme onneksi nimittäin meillä ei ole rahaa herra alkoholin hommaamiseen pitkään aikaan. Soluumme on kolahtanut taloudellinen kriisi, ja kaikki horjumme konkurssin partaalla ja almujen varassa. Oi ihanaa hyvinvointivaltiota ja opiskelija elämää. Onneksi rahaa löytyy kuitenkin aina niihin kaikkein tärkeimpiin, eli kahviin ja tupakkaan.

Täytyy kyllä vielä kertoa siitä, kuinka kämppäämme on kohdannut uusi rakkaustarina. Sarkku on hommannut nimittäin itselleen minimaallisen pienen kasvilaatikon, joka on täynnä mitä jännittävimpiä kasveja, kuten LILOJA porkkanoita? Näitä pienokaisiaan Sarkku hoitaa suorastaan Äiti Amman rakkaudella, käyden jopa kesken koulupäivän ihastelemassa, että: "Kylläpäs se Rukola on taas kasvanut. <3">

Pikku kettu kuittaa.

-Matti-

Kotona taas (:

Sainpa miekin vihdoin palattua kotiin. Ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen jäi väliin, koska piti autovanhusta viedä katsastukseen Lohjalla. Sitten jumituinkin moneksi tunniksi sohvalle vaikka ajatuksen tasolla olin jo kovasti pakkaamassa tavaroita ja Karmaa autoon. Karmakaan ei millään jaksanu pakata omia tavaroitaan kasaan. Tuijotti vaan tyhmänä eikä muka tiennyt mitä tehdä. Lopulta sain kuitenkin raajoihini eloa ja pääsin liikkeelle.

Nyt kotiin Muurlaan päästyä odotti kuitenkin monta järkytystä. Hyviä pääasiassa.
Tosin ensimmäisenä sain säikähtää rähmäsilmä Matildaa, minkä silmät ei mahdu varmaan ovesta ees ko ne on niin tulehtuneet. Miulla oli omat arveluni, mikä silmien kuolemaan on johtanut. Kuulemma vääriä arvioita ne.
Karmallakin oli ihan omat syynsä kauhulle. Heti ovesta sisään tulessa se astui pahaa-aavistamatta jonkin esineen päälle ja kuului valtaisa RÖHH-ääni. Sarkku oli siis hommaillut koirille uuden vinkulelun. Oksettavan harmaan sian.
Pitkänokka koitti monia eri lähestymistapoja, mutta lopulta näki parhaaksi ottaa possun vaan niin hellästi suuhun, että mokomasta ei lähde meteliä.
Oletettavasti Sarkku kuitenkin törmää kohta repaileiseen järsittyyn muovikasaan, kun miun mahdottoman rohkea koira on tottunut uuteen leluun.

Paras järkytys oli kuitenkin se, että koska Lohjalle lähtiessäni viikko sitten olin suhteellisen kyseenalaisessa kunnossa jäi huoneen siivoaminen vähän puolitiehen.
Sarkun on varmaan käyny sääliksi miun turhahkot siivousyritykset ja tällähetkellä täältä vois syödä lattioilta. Sängyn alta se oli kuulemma löytänyt mm. puolet talon astioista. Jännittävää. Jos jossain jaettaisiin Vuoden kämppis-palkintoja, niin meillä täällä asuu kyllä aika varma voittaja.

Meen häiritsemään mätäsilmää ja lopetan jaarittelun. Pitää joskus koittaa patistaa vihdoin sekin joskus tänne kirjoittamaan.

-Maikki

Hiihtoloman sulot

Kun tuossa viime vuoden lopussa vilkuilin kalenteria (kyllä, minä omistan sellaisen) olin innoissani kaikista viikonlopuista, sillä niitä näytti olevan runsaasti ja mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia oli yllin kyllin... ja paskan marjat! Viikonloppuja tosiaan on yhä edelleen saman verran kuin ennenkin, mutta jostain syystä on aktiviteettien ripottelu tasaisesti eri viikonlopuille mahdotonta. On käsittämätöntä, että kaikki agilitykilpailuista kouluratsastusvalmennuksiin ja näyttelyihin asti tuntuvat väkisin änkevän samalle viikonlopulle ja tuplabuukkaukset eivät ole mitekään tuntematon käsite. Sitten on vain alettava priorisoimaan. Ja priorisointi ei ole minun vahvoja alueitani, sillä kaikessa on puolensa. Lähteäkö agilitykilpailuihin, johon on jo maksettu ilmoittautumiset vai tapaamaan vanhaa tuttua, jonka kanssa on jo sovittu tapaamisesta? Viimekertaisen agilitykisakokemuksen perusteella voisin hyvin jättää menemättä, enhän edes itse oikeastaan maksanut sitä ilmoittaumismaksua omasta pussistani, mutta taas toisaalta tiedän, että tutullani on muitakin viikonloppuja joina voisin tehdä visiittejä. Saa nähdä kumpaan lähden.

Päivien täyttyminen tuntuu olevan ongelma myös lomalla, jonka alunperin oli ajatellut tuskastuttavan antiaktiiviseksi löhöilyksi, joiden aikana oli tarkoitukseni lähinnä nukkua univelkoja pois, käydä pari kertaa ratsastamassa ja  hakemassa äidin koira, Calle pois astutuskeikalta, mutta ehei. Yhtäkkiä huomaankin tekeväni aamuisin tallitöitä, ratsastavani sitten vähintään kaksi hevosta, lenkittäväni Taron ja Impin, imuroivani koko huushollin ja vielä päivän päätteeksi tekeväni kauppareisssun jälkeen sieniteemaisen kolmen ruokalajin aterian viidelle hengelle. Huuuhh.. Sitä huomaa olevansa lomalla... Ja sitten vanhemmat ihmettelevät, miksi olen vastahakoinen lähtemään lenkille heidän kanssaan vielä illalla tai kieltäydyn hakemasta lähikaupasta makkaraleikkeleitä. "Sinullahan on loma!" Kuuluu perustelut. Tietäisivätpä vaan.

Calle, jonka mainitsin tuossa taannoin ja joka töröttää alun kuvassa, on siis äitini mäyräkoirauros. Melkoinen persoona sekin. Oltuaan elämänsä ensimmäiset 1,5 vuotta häkkikoirana, osaa se arvostaa kaikenlaista hellittelyä, eikä ole lainkaan tavatonta että istutuessasi mukavasti telkkarin äreen, tajuat että sylissäsi on siinä samassa Calle. Se tulee rasvatun salaman nopeudella ja kissamaisen huomaamattomasti syliin, niin ettei pahaa-aavistamaton uhri ehdi edes nähdä sitä. Kun se sitten tapittaa nappisilmillään hetken, ei sitä voi olla vähän silittämättä (ainakaan vanhenpani). Minä menetän nopeasti moiselle tavalle hermoni, mutta kiitän samalla onneani, että kysessä on pieni mäyris, eikä suinkaan esimerkiksi irlanninsusikoira. Voipa olla, että tämä karvakuono tekee visiitin Muurlassakin, jos vanhempani tekevät matkan jonnekin.

Ilokseni olen huomannut, etteivät pitkät, pariinkin kuukauteen venyvät, ratsastustauot ole tehneet minusta aivan kädetöntä ratsastajaa. Vanhat taidot löytyvät kyllä vartin tuntumanhaun jälkeen ja ilokseni nuori ruunani kulkee entistä mukavammin koulun kiemuroita. Olenpa yllättänyt itseni jopa hyppäämästä pari estettä ratsastuksenopettajan valvonnassa! Mikäli suppea lukijakuntamme ei ole tietoinen, omistan Ylppö-nimisen suomenhevosen, joka pitää majaa ylläpidossa Niinisalossa. Sen parivuotiaana ostaessani en arvannutkaan kuinka kiva peli siitä tulisi, kun tuo vähän varttui. Kenties vielä keväällä starttaan jonkun koululuokan sillä.

Kankaanpään vahvistus palaa Muurlaan jo lauantaina, joten seuraava merkintä tulenee sieltä. En nyt tiedä olisiko näitä mietelmiäkään pitänyt tänne kirjailla, mutta tuskinpa kukaan sitä pahakseen pistää. 

Hyviä hiihtolomia kaikille toivottaen,

Sarkku, Kärtty ja Korppis

Menu á la Taro

Siitä on nyt pian kaksi kuukautta kun tuo pieni hupaisilla kulmakarvoilla varustettu karvakorva otettiin jengin jatkoksi. Silmällä pitäen Impin rauhallista nuoruutta ja helppohoitoisuutta, en uskonut pikku-Breznevin tuottava vaikeuksia, eihän Impikään ollut pienenä syönyt kuin parit hassut silmälasit. Vähitellen on minun kuitenki alettava myöntää tosiasiat; Taro on kaikkea muuta kuin Impi. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien on sen termiitin leukoihin tarttunut aina kengistä ja kynistä vessapaperirulliin ja pahvilaatikoihin - kaikkea mikä nyt on sopivan pehmoista mutusteltavaksi. Ja silputahan tuo kärttypussi osaa, jos jotakin. 

Pahvilaatikot ja sellaiset ovat vielä suhteellisen harmittomia mutustelunkohteita, mutta mitä enemmän pikku-T niitä söi, sitä enemmän se kaipasi haasteita. Ja yhtäkkiä se tajusi katsella ympärilleen hieman tarkemmin. Ha! Sähköjohtoja, laukkuja, pehmoleluja, vaatteita ja kaikkea muuta mukavaa naposteltavaahan löytyi yllinkyllin meidän vähän ruokottomaksi äityvästä taloudestamme. Ja niin alkoi uusi ja hohdokas ura vaativampien jyrsimiskohteiden parissa. Oli huoltomyyntiliikkeen miekkosella hivenen silmät selällään, kun kannoimme lähes kaiken kodin elektroniikan, mistä vain johto löytyy, tiskille ja kyselimme korjausmahdollisuuksista. Kaikenkaikkiaa lapsi oli saanut tuhoa aikaan neljän kympin edestä - ja omistaja luonnollisesti maksaa viulut (luojan kiitos olen säästänyt ruokamenoissa viimeaikoina niin oli varaa maksaa tuo lasku). No, virheestä viisaampina pidämme nyt tarkempaa huolta piuhoistamme. 

Mutta Taro, luovana taitelijanerona, tietenkin keksii keinot purkaa loppumaton tarve asettaa jotain louskuttavien leukojensa väliin, ei estynyt johtojen poistuttua ruokavaliosta. Se keksi uutta mukavaa. Ja tänäänkin olen saanut taiteilijalta lahjoituksena talutusflexin (joka ei ymmärrettävistä syistä kelpaa kuin sisustuselementiksi), sekä äitini teettämän nahkalaukun hieman uusittuna painoksena. Minä taidetta ymmärtämättömänä tietysti yllyin herjaamaan taitelijaa suuriäänisesti ja sain osakseni paheksuvia katseita ja jupinaa. Kenties opin joskus ymmärtämään Taron neroutta ja perustan sille oman design-liikkeen. 

-Sarkku

Kaikki tai ei mitään.

Varoitan jo näin alussa, että tämä teksti ei ole aivan niin kepeämielinen kuin aiemmat, mutta toivon, että mielenkiintonne säilyy sekavasta, ajatuksenvirranomaisesta käsittelyjärjestyksestä huolimatta. 

En kerta kaikkiaan tiennyt miten ja mihin voisin purkaa tulvivien ajatusteni suman, joten päätin nousta näin aamun pikkutunneilla vielä nostamaan pari pikku juttua ajateltavaksi.  Ensinnäkin toivon, ettei äitini ole löytänyt tätä blogia ja toivon, ettei hän tule sitä vielä tässä seuraavaan viiden vuoden aikana löytämäänkään. Jos kuitenkin löytää, tahdon vilpittömästi pyytää anteeksi kaikkia omien kristillispohjaisten moraalikäsityksiesi vastaisia asioita, joita olen saattanut sinun selkäsi takana tehdä. Mutta toivon, että ymmärrät, etten ole vielä löytänyt todellista minääni ja tarvitsen näitä kokemuksia ja uusia ihmisiä, jotta voisin määritellä sen minän, jonka kanssa tulen elämään tulevat vuosikymmenet.  Voin myös sanoa, että voit turvallisin mielin luottaa siihen, että tiedän, missä rajani kulkevat, kun ne kohtaan. En aio astua niiden yli. 

Mutta siis. Olen yleensä äärimmäisen harkitseva ihminen ja hyvä niin. Mutta äsken käydessäni ulkoiluttamassa koiria, tupakka suupielessä, aivan kämppisteni kiusaksi, tulin miettineeksi, että mistä minä tiedän, missä todelliset rajani kulkevat. Voinko kysyttäessä perustella päätökseni se pohjalta, mitä luulen, sen sijaan, että voisin perustella ne tiedolla ja kokemuksilla?
Ennen tuomitsin alkoholin täysin. Kuvittelin, että ne, jotka käyvät baarissa, eivät osaa pitää hauskaa ilman alkoholin humalluttavaa vaikutusta. Erehdyin. He vain syventävät ilontuntemusta, vaikka se olisikin vain alkoholin luoma harhakuva. Olen itsekin ottanut osaa tähän hauskanpitoon, eikä se tarkoita sitä, että roikkuisin päivät pitkät kännipäissäni baareissa.
Lieneekö tuo suomalaisessa perusluonteessa vai ihmisyydessä, että ihmiset haluavat välillä unohtaa arkiset huolet ja antaa vain mennä? Unohtaa huomisen ja elää hetkessä. On aivan liian mustavalkoista ajatella, että automaattisesti humalassa vain tapellaan ja mellastetaan aiheuttaen vanhinkoa itselle ja ympäristölle. Se on niin paljon muutakin. Ja enimmäkseen muuta.

Tämä ei toki ole vain puheenvuoro alkoholin puolustamiseksi. Se oli vain esimerkkinäni. Mutta tämä rajallisuuden ongelma on muuallakin parikymppisen monimutkaisessa elämässä. Pitäisikö uskaltaa heittäytyä yleiseen hullutteluun vai naureskella vierestä? En tiedä. En ole itse vielä uskaltanut. Enkä tiedä tulenko koskaan uskaltamaan, mutta on myönnettävä, että kun nämä minulle ennen tarkasti säädellyt asiat tulevat osaksi arkea ja sosiaalista kanssakäymistä, niin sitä herää mielenkiinto. Sellainen mieltä kutkuttava ja rauhaton olotila. Olen toistaiseksi piiloutunut oman pääni sisälle ja turvautunut ulkoaohjautuvuuden taakse. Oma-aloitteisuuteni tuskin koskaan tulee olemaan sitä tasoa, millaiseksi se mielletään avoimuudessa ja interaktiivisuudessa, mutta luulen, että se tulee kehittymään vähitellen. Kunhan uskallan irroittaa otteeni epäilyksistä. Kaiketi yleinen turvattomuus ja ennakkoluulo ovat oman pääni suurimmat haasteet. Varsinaisia tukipilareita ei ole, enkä näe mitä rajan tuolla puolella on? Kerran se vaan kirpaisee. Luulisin. Ja jos ei, niin shit happens?

Sosiaaliset suhteet  ovat sellainen uhkapeli, jota en kovista yrityksistänikään huolimatta onnistu pelaamaan niin kuin toivoisin. Pakonomainen tunnetilojen lukeminen ja itseäni raivostuttava yliherkkyys pienillekin seikoille, jotka ovat toisille yhdentekeviä, eivät anna minulle mielenrauhaa. Joten ehkä, minun pitäisi ottaa vanha kenttäratsastajien filosofia: Ei kanttia, ei kunniaa.

Aikuisuuteen liitetään usein vastuuntuntoisuus ja tarkka harkinta, mutta kun niitä tarkemmin ajattelee, niin missä suhteessa niitä olisi hyvä nykyisessä hyperinteraktiivisessa ympäristössä käyttää? Pahimmillaanhan sellainen johtaa vain elämänlaadullisesti arveluttavaa syrjäytymiseen. Olenko minä ajatumassa niihin? Toinen ääripää ei houkuttele lainkaan niin paljon kuin se, joka hivelee herkeämättä mielenkiintoani. Pitäisikö sitä vain päästää irti ja antaa mennä? Pitäisikö ennenkaikkea olla rehellinen itselleen? Ainoa pysyvä asia on muutos. Kuka tuon kuolemattoman lauseen ikinä sanoikaan (Matilda myöhemmin valaisi minua, että sanoja oli Buddha. Thanks man!), ei voisi olla enemmän oikeassa.  Mutta vettä myllyyn vai kapuloita rattaisiin? 

Sarkku, sekavissa tunnelmissa, kuittaa.

p.s. Pahoittelut kämppiksille blogin saastuttamisesta tällä hapatuksella.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Ollaan suhteellisen laiskaa porukkaa myös blogin kirjottamisen suhteen.
Eipä tässä kyllä kauhen kummoisia ole tapahtunutkaan. Joululoma oli pitkä ja uninen, mutta tänne palatessa tuntui siltä ettei olisi ollutkaan poissa. Onkohan se sitten hyvä vai huono asia?

Viime viikolla heräsin eräänä tuskaisena aamuna henkisesti hyvin epävalmistautuneena päivän ohjelmaan, johon liittyi lähinnä väriympyröiden maalailua. Sarkku kuitenkin oli saanut heti herätessään idean lähteä Turkuun ostamaan koirille häkkiä auton takaluukkuun. Homma kuulosti suht fiksulta ja tarpeelliselta, joten lähdettiin kaikki matkaan uskollisen navigaattorin opastuksella. En ihmettelisi vaikka huomaisin joskus sarkun navigoivan tuon ärsyttävän laitteen kanssa itsensä omasta huoneestaan keittiöön. Näin jopa unta, jossa Sarkku ei osannut pois huoneesta jossa oli vain yksi ovi. Luultavasti se kertoo jotain mokoman suuntavaistosta.

Alunperin Sarkku oli siis etsinyt eläinkauppojen osoitteita netistä ja niihin sitten suunnistettiin täysin mielivaltaisessa järjestyksessä. Ehkä koomisin hetki oli se, kun seisoimme kadulla eläintarvikeliikkeen vieressä, jolloin Sarkku kiljaisee että "Odottakaa! Tarkistan navigaattorista liikkeen sijainnin! Ahaa! Se on tuossa!" Suurimmassa osassa tapauksista huomasimme vieläpä, että kyseessä oli akvaarioliike tai jokin vastaava josta ei koiranhäkeistä saa kuin uneksia.

Jälkiviisaana tiedustelin, että josko olisi kannattanut jo kotoa soitella paikkoihin ja kysellä että mahtaisiko valikoimista oikeaa häkkiä löytyä. Tosin koska se ei itsellenikään heti aamuhorroksessa juolahtanut mieleen turha siitä on kai muitakaan syyttää.
Monen tunnin harhailun saldona oli parkkisakot ja Sarkulle hammasharja. Mutta tokihan nyt sitä varten oli Turkuun ajeltava.
Ok, no myönnetään että oli silti kiva päivä. Matildakin löysi kirjan mitä se on metsästänyt kaupoista huonolla menestyksellä jo piiitkiä aikoja.

Päätettiin kuitenkin, että seuraavan kerran kun Sarkku saa idean istumme pöydän ääreen ja mietimme, että miten normaalisti ihmiset sen hoitavat kätevästi.

-Maikki