keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Ajattelin nyt vihdoinkin korkata neitsyyteni tämän blogin kirjoittamisen osalta. Kauanhan siihen aikaa meni, myönnän sen. Ehkä paineet niin verbaalisesti lahjakkaiden kämppisteni vuoksi oli liian kovat. Tarvitsin aikaa itseni voittamiseen! Mutta se siitä selittelystä ehkä sitten..

Tänään ripustimme ahkeria näyttelyä kanttiiniin erinäisille mummeloille ja pappeloille, ja kuudelta saapuu se kohtalon hetki, jolloin joudumme näyttämään "teoksemme" näille huimille maallikko kriitikoille. Onneksi Jari nokkelana poikana keksi ostaa vanhuksille kukkaset, jos vaikka olisivat rehuista niin onnessaan, etteivät huomaisi pieniä virheitä mitä esimerkiksi allekirjoittaneen työstä löytyy. Tulppaanit siis ainakin minua auttakoon.

Onneksi olen tämän viikon ajoittain puolisokea, joten minun ei tarvitse nähdä kuvauskohteeni reaktiota muutakuin beigenä sumeana plänttinä jossain näkökenttäni rajamailla. Ensi kerralla voisin kyllä mennä ajoissa lääkäriin, niin ei tarvitsisi kokoajan näyttää limaiselta rähmä naamalta, jota on hakattu henkarilla silmiin. Onneksi rakkaat kämppikseni ovat ymmärtäväisiä vaivaani kohtaan, Sarkkukin sanoi minun hakiessa läheisyyttä tämän sylistä, että: "Pidä ne silmäs vähän kauempana, ne on pelottavan ällöttävät." Maikun kommentteja en viitsi edes muistella, ettei päähäni muodostuisi niistä post-traumaattisia pelkotiloja. 

Aamulla  kuitenkin heräsin onnentunteeseen, kun kuulin Sarkun lauseen: "Maikki voitti kahdensadan euron lahjakortin Alkoon!" Harmikseni onnentunne kuitenkin katosi yhtänopeasti, kuin oli saapunutkin. Lause oli nimittäin irroitettu kontekstistään, ja Sarkku olikin nähnyt vaan moisesta unta. Mikä pettymys, läheistemme onneksi nimittäin meillä ei ole rahaa herra alkoholin hommaamiseen pitkään aikaan. Soluumme on kolahtanut taloudellinen kriisi, ja kaikki horjumme konkurssin partaalla ja almujen varassa. Oi ihanaa hyvinvointivaltiota ja opiskelija elämää. Onneksi rahaa löytyy kuitenkin aina niihin kaikkein tärkeimpiin, eli kahviin ja tupakkaan.

Täytyy kyllä vielä kertoa siitä, kuinka kämppäämme on kohdannut uusi rakkaustarina. Sarkku on hommannut nimittäin itselleen minimaallisen pienen kasvilaatikon, joka on täynnä mitä jännittävimpiä kasveja, kuten LILOJA porkkanoita? Näitä pienokaisiaan Sarkku hoitaa suorastaan Äiti Amman rakkaudella, käyden jopa kesken koulupäivän ihastelemassa, että: "Kylläpäs se Rukola on taas kasvanut. <3">

Pikku kettu kuittaa.

-Matti-

maanantai 23. helmikuuta 2009

Kotona taas (:

Sainpa miekin vihdoin palattua kotiin. Ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen jäi väliin, koska piti autovanhusta viedä katsastukseen Lohjalla. Sitten jumituinkin moneksi tunniksi sohvalle vaikka ajatuksen tasolla olin jo kovasti pakkaamassa tavaroita ja Karmaa autoon. Karmakaan ei millään jaksanu pakata omia tavaroitaan kasaan. Tuijotti vaan tyhmänä eikä muka tiennyt mitä tehdä. Lopulta sain kuitenkin raajoihini eloa ja pääsin liikkeelle.

Nyt kotiin Muurlaan päästyä odotti kuitenkin monta järkytystä. Hyviä pääasiassa.
Tosin ensimmäisenä sain säikähtää rähmäsilmä Matildaa, minkä silmät ei mahdu varmaan ovesta ees ko ne on niin tulehtuneet. Miulla oli omat arveluni, mikä silmien kuolemaan on johtanut. Kuulemma vääriä arvioita ne.
Karmallakin oli ihan omat syynsä kauhulle. Heti ovesta sisään tulessa se astui pahaa-aavistamatta jonkin esineen päälle ja kuului valtaisa RÖHH-ääni. Sarkku oli siis hommaillut koirille uuden vinkulelun. Oksettavan harmaan sian.
Pitkänokka koitti monia eri lähestymistapoja, mutta lopulta näki parhaaksi ottaa possun vaan niin hellästi suuhun, että mokomasta ei lähde meteliä.
Oletettavasti Sarkku kuitenkin törmää kohta repaileiseen järsittyyn muovikasaan, kun miun mahdottoman rohkea koira on tottunut uuteen leluun.

Paras järkytys oli kuitenkin se, että koska Lohjalle lähtiessäni viikko sitten olin suhteellisen kyseenalaisessa kunnossa jäi huoneen siivoaminen vähän puolitiehen.
Sarkun on varmaan käyny sääliksi miun turhahkot siivousyritykset ja tällähetkellä täältä vois syödä lattioilta. Sängyn alta se oli kuulemma löytänyt mm. puolet talon astioista. Jännittävää. Jos jossain jaettaisiin Vuoden kämppis-palkintoja, niin meillä täällä asuu kyllä aika varma voittaja.

Meen häiritsemään mätäsilmää ja lopetan jaarittelun. Pitää joskus koittaa patistaa vihdoin sekin joskus tänne kirjoittamaan.

-Maikki

torstai 19. helmikuuta 2009

Hiihtoloman sulot


Kun tuossa viime vuoden lopussa vilkuilin kalenteria (kyllä, minä omistan sellaisen) olin innoissani kaikista viikonlopuista, sillä niitä näytti olevan runsaasti ja mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia oli yllin kyllin... ja paskan marjat! Viikonloppuja tosiaan on yhä edelleen saman verran kuin ennenkin, mutta jostain syystä on aktiviteettien ripottelu tasaisesti eri viikonlopuille mahdotonta. On käsittämätöntä, että kaikki agilitykilpailuista kouluratsastusvalmennuksiin ja näyttelyihin asti tuntuvat väkisin änkevän samalle viikonlopulle ja tuplabuukkaukset eivät ole mitekään tuntematon käsite. Sitten on vain alettava priorisoimaan. Ja priorisointi ei ole minun vahvoja alueitani, sillä kaikessa on puolensa. Lähteäkö agilitykilpailuihin, johon on jo maksettu ilmoittautumiset vai tapaamaan vanhaa tuttua, jonka kanssa on jo sovittu tapaamisesta? Viimekertaisen agilitykisakokemuksen perusteella voisin hyvin jättää menemättä, enhän edes itse oikeastaan maksanut sitä ilmoittaumismaksua omasta pussistani, mutta taas toisaalta tiedän, että tutullani on muitakin viikonloppuja joina voisin tehdä visiittejä. Saa nähdä kumpaan lähden.

Päivien täyttyminen tuntuu olevan ongelma myös lomalla, jonka alunperin oli ajatellut tuskastuttavan antiaktiiviseksi löhöilyksi, joiden aikana oli tarkoitukseni lähinnä nukkua univelkoja pois, käydä pari kertaa ratsastamassa ja  hakemassa äidin koira, Calle pois astutuskeikalta, mutta ehei. Yhtäkkiä huomaankin tekeväni aamuisin tallitöitä, ratsastavani sitten vähintään kaksi hevosta, lenkittäväni Taron ja Impin, imuroivani koko huushollin ja vielä päivän päätteeksi tekeväni kauppareisssun jälkeen sieniteemaisen kolmen ruokalajin aterian viidelle hengelle. Huuuhh.. Sitä huomaa olevansa lomalla... Ja sitten vanhemmat ihmettelevät, miksi olen vastahakoinen lähtemään lenkille heidän kanssaan vielä illalla tai kieltäydyn hakemasta lähikaupasta makkaraleikkeleitä. "Sinullahan on loma!" Kuuluu perustelut. Tietäisivätpä vaan.

Calle, jonka mainitsin tuossa taannoin ja joka töröttää alun kuvassa, on siis äitini mäyräkoirauros. Melkoinen persoona sekin. Oltuaan elämänsä ensimmäiset 1,5 vuotta häkkikoirana, osaa se arvostaa kaikenlaista hellittelyä, eikä ole lainkaan tavatonta että istutuessasi mukavasti telkkarin äreen, tajuat että sylissäsi on siinä samassa Calle. Se tulee rasvatun salaman nopeudella ja kissamaisen huomaamattomasti syliin, niin ettei pahaa-aavistamaton uhri ehdi edes nähdä sitä. Kun se sitten tapittaa nappisilmillään hetken, ei sitä voi olla vähän silittämättä (ainakaan vanhenpani). Minä menetän nopeasti moiselle tavalle hermoni, mutta kiitän samalla onneani, että kysessä on pieni mäyris, eikä suinkaan esimerkiksi irlanninsusikoira. Voipa olla, että tämä karvakuono tekee visiitin Muurlassakin, jos vanhempani tekevät matkan jonnekin.

Ilokseni olen huomannut, etteivät pitkät, pariinkin kuukauteen venyvät, ratsastustauot ole tehneet minusta aivan kädetöntä ratsastajaa. Vanhat taidot löytyvät kyllä vartin tuntumanhaun jälkeen ja ilokseni nuori ruunani kulkee entistä mukavammin koulun kiemuroita. Olenpa yllättänyt itseni jopa hyppäämästä pari estettä ratsastuksenopettajan valvonnassa! Mikäli suppea lukijakuntamme ei ole tietoinen, omistan Ylppö-nimisen suomenhevosen, joka pitää majaa ylläpidossa Niinisalossa. Sen parivuotiaana ostaessani en arvannutkaan kuinka kiva peli siitä tulisi, kun tuo vähän varttui. Kenties vielä keväällä starttaan jonkun koululuokan sillä.

Kankaanpään vahvistus palaa Muurlaan jo lauantaina, joten seuraava merkintä tulenee sieltä. En nyt tiedä olisiko näitä mietelmiäkään pitänyt tänne kirjailla, mutta tuskinpa kukaan sitä pahakseen pistää. 

Hyviä hiihtolomia kaikille toivottaen,

Sarkku, Kärtty ja Korppis