Työtä puskee ja kiirettä pitää. Turun ennakkotehtävät taitavat jäädä tekemättä, kun näyttelytyöstä tulikin ennakoitua massiivisempi. Onneksi päärakennuksen opiskelijatoverit lupautuivat auttamaan satojen käsien leikkelyssä.
Tekemistä piisaisi, mutta tajuntaani iskeytynyt todellisuus siitä, että Muurla, toden totta ,on aivan näillä näppäimillä ohitse enää vajaat neljä viikkoa ja suuresti rakastamani opisto jää taakse. Tekisi mieli vielä ilmoittautua sarjakuvalinjalle, mutta kenties on parempi hyväksyä tämän ajanjakson päätös nöyrin mielin, sillä vaikka sitä lykkäisi vuodellakin, on täysi mahdottomuus jäädä tänne lopullisesti (toisaalta, hyvä niin).
Mutta paljosta on kiittäminen, ainakin minun kohdallani. Olen saanut tutustua mielettömiin persooniin ja olen oppinut ottamaan ohjat omasta elämästäni, jonka lomassa havahduin myös siihen, että turha murehtiminen tulevaisuudesta ja epäilykset omasta kyvykkyydestä on täysin turhaa. Kaikessa ei voi olla mestari, mutta kunhan ei ole täysin kädetön.
Näistä harmaista ajatuksista päästäkseni eteenpäin, on minun kerrottava miellyttävästä sattumasta, joka kohtasi solumme viime sunnuntaina. Nuorempi koirani Taro sai viisi somaa sekarotuista pentua, joiden isä on hurmaava kääpiösnautseriuros, Huligaani. Koska isä on valkea ja äiti valkopohjainen kirjava, odottelimme valkeita pentuja, mutta yllätykseksemme tuli sieltä riistan värinen, pikimusta ja kolme kermanväristä, joilla on tosin pieniä valkoisia merkkejä naamassa ja hännänpäissä. Kaikki on käytännössä jo varattu, joten kotiuttaminen ei tuottane ongelmia.
Mutta joo. Minä palaan takaisin työsarkani pariin ja koetan kirjoitalle lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti