Vuoden huippuotokset

Ajattelin nyt vihdoinkin korkata neitsyyteni tämän blogin kirjoittamisen osalta. Kauanhan siihen aikaa meni, myönnän sen. Ehkä paineet niin verbaalisesti lahjakkaiden kämppisteni vuoksi oli liian kovat. Tarvitsin aikaa itseni voittamiseen! Mutta se siitä selittelystä ehkä sitten..

Tänään ripustimme ahkeria näyttelyä kanttiiniin erinäisille mummeloille ja pappeloille, ja kuudelta saapuu se kohtalon hetki, jolloin joudumme näyttämään "teoksemme" näille huimille maallikko kriitikoille. Onneksi Jari nokkelana poikana keksi ostaa vanhuksille kukkaset, jos vaikka olisivat rehuista niin onnessaan, etteivät huomaisi pieniä virheitä mitä esimerkiksi allekirjoittaneen työstä löytyy. Tulppaanit siis ainakin minua auttakoon.

Onneksi olen tämän viikon ajoittain puolisokea, joten minun ei tarvitse nähdä kuvauskohteeni reaktiota muutakuin beigenä sumeana plänttinä jossain näkökenttäni rajamailla. Ensi kerralla voisin kyllä mennä ajoissa lääkäriin, niin ei tarvitsisi kokoajan näyttää limaiselta rähmä naamalta, jota on hakattu henkarilla silmiin. Onneksi rakkaat kämppikseni ovat ymmärtäväisiä vaivaani kohtaan, Sarkkukin sanoi minun hakiessa läheisyyttä tämän sylistä, että: "Pidä ne silmäs vähän kauempana, ne on pelottavan ällöttävät." Maikun kommentteja en viitsi edes muistella, ettei päähäni muodostuisi niistä post-traumaattisia pelkotiloja. 

Aamulla  kuitenkin heräsin onnentunteeseen, kun kuulin Sarkun lauseen: "Maikki voitti kahdensadan euron lahjakortin Alkoon!" Harmikseni onnentunne kuitenkin katosi yhtänopeasti, kuin oli saapunutkin. Lause oli nimittäin irroitettu kontekstistään, ja Sarkku olikin nähnyt vaan moisesta unta. Mikä pettymys, läheistemme onneksi nimittäin meillä ei ole rahaa herra alkoholin hommaamiseen pitkään aikaan. Soluumme on kolahtanut taloudellinen kriisi, ja kaikki horjumme konkurssin partaalla ja almujen varassa. Oi ihanaa hyvinvointivaltiota ja opiskelija elämää. Onneksi rahaa löytyy kuitenkin aina niihin kaikkein tärkeimpiin, eli kahviin ja tupakkaan.

Täytyy kyllä vielä kertoa siitä, kuinka kämppäämme on kohdannut uusi rakkaustarina. Sarkku on hommannut nimittäin itselleen minimaallisen pienen kasvilaatikon, joka on täynnä mitä jännittävimpiä kasveja, kuten LILOJA porkkanoita? Näitä pienokaisiaan Sarkku hoitaa suorastaan Äiti Amman rakkaudella, käyden jopa kesken koulupäivän ihastelemassa, että: "Kylläpäs se Rukola on taas kasvanut. <3">

Pikku kettu kuittaa.

-Matti-

Kotona taas (:

Sainpa miekin vihdoin palattua kotiin. Ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen jäi väliin, koska piti autovanhusta viedä katsastukseen Lohjalla. Sitten jumituinkin moneksi tunniksi sohvalle vaikka ajatuksen tasolla olin jo kovasti pakkaamassa tavaroita ja Karmaa autoon. Karmakaan ei millään jaksanu pakata omia tavaroitaan kasaan. Tuijotti vaan tyhmänä eikä muka tiennyt mitä tehdä. Lopulta sain kuitenkin raajoihini eloa ja pääsin liikkeelle.

Nyt kotiin Muurlaan päästyä odotti kuitenkin monta järkytystä. Hyviä pääasiassa.
Tosin ensimmäisenä sain säikähtää rähmäsilmä Matildaa, minkä silmät ei mahdu varmaan ovesta ees ko ne on niin tulehtuneet. Miulla oli omat arveluni, mikä silmien kuolemaan on johtanut. Kuulemma vääriä arvioita ne.
Karmallakin oli ihan omat syynsä kauhulle. Heti ovesta sisään tulessa se astui pahaa-aavistamatta jonkin esineen päälle ja kuului valtaisa RÖHH-ääni. Sarkku oli siis hommaillut koirille uuden vinkulelun. Oksettavan harmaan sian.
Pitkänokka koitti monia eri lähestymistapoja, mutta lopulta näki parhaaksi ottaa possun vaan niin hellästi suuhun, että mokomasta ei lähde meteliä.
Oletettavasti Sarkku kuitenkin törmää kohta repaileiseen järsittyyn muovikasaan, kun miun mahdottoman rohkea koira on tottunut uuteen leluun.

Paras järkytys oli kuitenkin se, että koska Lohjalle lähtiessäni viikko sitten olin suhteellisen kyseenalaisessa kunnossa jäi huoneen siivoaminen vähän puolitiehen.
Sarkun on varmaan käyny sääliksi miun turhahkot siivousyritykset ja tällähetkellä täältä vois syödä lattioilta. Sängyn alta se oli kuulemma löytänyt mm. puolet talon astioista. Jännittävää. Jos jossain jaettaisiin Vuoden kämppis-palkintoja, niin meillä täällä asuu kyllä aika varma voittaja.

Meen häiritsemään mätäsilmää ja lopetan jaarittelun. Pitää joskus koittaa patistaa vihdoin sekin joskus tänne kirjoittamaan.

-Maikki

Hiihtoloman sulot

Kun tuossa viime vuoden lopussa vilkuilin kalenteria (kyllä, minä omistan sellaisen) olin innoissani kaikista viikonlopuista, sillä niitä näytti olevan runsaasti ja mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia oli yllin kyllin... ja paskan marjat! Viikonloppuja tosiaan on yhä edelleen saman verran kuin ennenkin, mutta jostain syystä on aktiviteettien ripottelu tasaisesti eri viikonlopuille mahdotonta. On käsittämätöntä, että kaikki agilitykilpailuista kouluratsastusvalmennuksiin ja näyttelyihin asti tuntuvat väkisin änkevän samalle viikonlopulle ja tuplabuukkaukset eivät ole mitekään tuntematon käsite. Sitten on vain alettava priorisoimaan. Ja priorisointi ei ole minun vahvoja alueitani, sillä kaikessa on puolensa. Lähteäkö agilitykilpailuihin, johon on jo maksettu ilmoittautumiset vai tapaamaan vanhaa tuttua, jonka kanssa on jo sovittu tapaamisesta? Viimekertaisen agilitykisakokemuksen perusteella voisin hyvin jättää menemättä, enhän edes itse oikeastaan maksanut sitä ilmoittaumismaksua omasta pussistani, mutta taas toisaalta tiedän, että tutullani on muitakin viikonloppuja joina voisin tehdä visiittejä. Saa nähdä kumpaan lähden.

Päivien täyttyminen tuntuu olevan ongelma myös lomalla, jonka alunperin oli ajatellut tuskastuttavan antiaktiiviseksi löhöilyksi, joiden aikana oli tarkoitukseni lähinnä nukkua univelkoja pois, käydä pari kertaa ratsastamassa ja  hakemassa äidin koira, Calle pois astutuskeikalta, mutta ehei. Yhtäkkiä huomaankin tekeväni aamuisin tallitöitä, ratsastavani sitten vähintään kaksi hevosta, lenkittäväni Taron ja Impin, imuroivani koko huushollin ja vielä päivän päätteeksi tekeväni kauppareisssun jälkeen sieniteemaisen kolmen ruokalajin aterian viidelle hengelle. Huuuhh.. Sitä huomaa olevansa lomalla... Ja sitten vanhemmat ihmettelevät, miksi olen vastahakoinen lähtemään lenkille heidän kanssaan vielä illalla tai kieltäydyn hakemasta lähikaupasta makkaraleikkeleitä. "Sinullahan on loma!" Kuuluu perustelut. Tietäisivätpä vaan.

Calle, jonka mainitsin tuossa taannoin ja joka töröttää alun kuvassa, on siis äitini mäyräkoirauros. Melkoinen persoona sekin. Oltuaan elämänsä ensimmäiset 1,5 vuotta häkkikoirana, osaa se arvostaa kaikenlaista hellittelyä, eikä ole lainkaan tavatonta että istutuessasi mukavasti telkkarin äreen, tajuat että sylissäsi on siinä samassa Calle. Se tulee rasvatun salaman nopeudella ja kissamaisen huomaamattomasti syliin, niin ettei pahaa-aavistamaton uhri ehdi edes nähdä sitä. Kun se sitten tapittaa nappisilmillään hetken, ei sitä voi olla vähän silittämättä (ainakaan vanhenpani). Minä menetän nopeasti moiselle tavalle hermoni, mutta kiitän samalla onneani, että kysessä on pieni mäyris, eikä suinkaan esimerkiksi irlanninsusikoira. Voipa olla, että tämä karvakuono tekee visiitin Muurlassakin, jos vanhempani tekevät matkan jonnekin.

Ilokseni olen huomannut, etteivät pitkät, pariinkin kuukauteen venyvät, ratsastustauot ole tehneet minusta aivan kädetöntä ratsastajaa. Vanhat taidot löytyvät kyllä vartin tuntumanhaun jälkeen ja ilokseni nuori ruunani kulkee entistä mukavammin koulun kiemuroita. Olenpa yllättänyt itseni jopa hyppäämästä pari estettä ratsastuksenopettajan valvonnassa! Mikäli suppea lukijakuntamme ei ole tietoinen, omistan Ylppö-nimisen suomenhevosen, joka pitää majaa ylläpidossa Niinisalossa. Sen parivuotiaana ostaessani en arvannutkaan kuinka kiva peli siitä tulisi, kun tuo vähän varttui. Kenties vielä keväällä starttaan jonkun koululuokan sillä.

Kankaanpään vahvistus palaa Muurlaan jo lauantaina, joten seuraava merkintä tulenee sieltä. En nyt tiedä olisiko näitä mietelmiäkään pitänyt tänne kirjailla, mutta tuskinpa kukaan sitä pahakseen pistää. 

Hyviä hiihtolomia kaikille toivottaen,

Sarkku, Kärtty ja Korppis

Menu á la Taro

Siitä on nyt pian kaksi kuukautta kun tuo pieni hupaisilla kulmakarvoilla varustettu karvakorva otettiin jengin jatkoksi. Silmällä pitäen Impin rauhallista nuoruutta ja helppohoitoisuutta, en uskonut pikku-Breznevin tuottava vaikeuksia, eihän Impikään ollut pienenä syönyt kuin parit hassut silmälasit. Vähitellen on minun kuitenki alettava myöntää tosiasiat; Taro on kaikkea muuta kuin Impi. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien on sen termiitin leukoihin tarttunut aina kengistä ja kynistä vessapaperirulliin ja pahvilaatikoihin - kaikkea mikä nyt on sopivan pehmoista mutusteltavaksi. Ja silputahan tuo kärttypussi osaa, jos jotakin. 

Pahvilaatikot ja sellaiset ovat vielä suhteellisen harmittomia mutustelunkohteita, mutta mitä enemmän pikku-T niitä söi, sitä enemmän se kaipasi haasteita. Ja yhtäkkiä se tajusi katsella ympärilleen hieman tarkemmin. Ha! Sähköjohtoja, laukkuja, pehmoleluja, vaatteita ja kaikkea muuta mukavaa naposteltavaahan löytyi yllinkyllin meidän vähän ruokottomaksi äityvästä taloudestamme. Ja niin alkoi uusi ja hohdokas ura vaativampien jyrsimiskohteiden parissa. Oli huoltomyyntiliikkeen miekkosella hivenen silmät selällään, kun kannoimme lähes kaiken kodin elektroniikan, mistä vain johto löytyy, tiskille ja kyselimme korjausmahdollisuuksista. Kaikenkaikkiaa lapsi oli saanut tuhoa aikaan neljän kympin edestä - ja omistaja luonnollisesti maksaa viulut (luojan kiitos olen säästänyt ruokamenoissa viimeaikoina niin oli varaa maksaa tuo lasku). No, virheestä viisaampina pidämme nyt tarkempaa huolta piuhoistamme. 

Mutta Taro, luovana taitelijanerona, tietenkin keksii keinot purkaa loppumaton tarve asettaa jotain louskuttavien leukojensa väliin, ei estynyt johtojen poistuttua ruokavaliosta. Se keksi uutta mukavaa. Ja tänäänkin olen saanut taiteilijalta lahjoituksena talutusflexin (joka ei ymmärrettävistä syistä kelpaa kuin sisustuselementiksi), sekä äitini teettämän nahkalaukun hieman uusittuna painoksena. Minä taidetta ymmärtämättömänä tietysti yllyin herjaamaan taitelijaa suuriäänisesti ja sain osakseni paheksuvia katseita ja jupinaa. Kenties opin joskus ymmärtämään Taron neroutta ja perustan sille oman design-liikkeen. 

-Sarkku

Kaikki tai ei mitään.

Varoitan jo näin alussa, että tämä teksti ei ole aivan niin kepeämielinen kuin aiemmat, mutta toivon, että mielenkiintonne säilyy sekavasta, ajatuksenvirranomaisesta käsittelyjärjestyksestä huolimatta. 

En kerta kaikkiaan tiennyt miten ja mihin voisin purkaa tulvivien ajatusteni suman, joten päätin nousta näin aamun pikkutunneilla vielä nostamaan pari pikku juttua ajateltavaksi.  Ensinnäkin toivon, ettei äitini ole löytänyt tätä blogia ja toivon, ettei hän tule sitä vielä tässä seuraavaan viiden vuoden aikana löytämäänkään. Jos kuitenkin löytää, tahdon vilpittömästi pyytää anteeksi kaikkia omien kristillispohjaisten moraalikäsityksiesi vastaisia asioita, joita olen saattanut sinun selkäsi takana tehdä. Mutta toivon, että ymmärrät, etten ole vielä löytänyt todellista minääni ja tarvitsen näitä kokemuksia ja uusia ihmisiä, jotta voisin määritellä sen minän, jonka kanssa tulen elämään tulevat vuosikymmenet.  Voin myös sanoa, että voit turvallisin mielin luottaa siihen, että tiedän, missä rajani kulkevat, kun ne kohtaan. En aio astua niiden yli. 

Mutta siis. Olen yleensä äärimmäisen harkitseva ihminen ja hyvä niin. Mutta äsken käydessäni ulkoiluttamassa koiria, tupakka suupielessä, aivan kämppisteni kiusaksi, tulin miettineeksi, että mistä minä tiedän, missä todelliset rajani kulkevat. Voinko kysyttäessä perustella päätökseni se pohjalta, mitä luulen, sen sijaan, että voisin perustella ne tiedolla ja kokemuksilla?
Ennen tuomitsin alkoholin täysin. Kuvittelin, että ne, jotka käyvät baarissa, eivät osaa pitää hauskaa ilman alkoholin humalluttavaa vaikutusta. Erehdyin. He vain syventävät ilontuntemusta, vaikka se olisikin vain alkoholin luoma harhakuva. Olen itsekin ottanut osaa tähän hauskanpitoon, eikä se tarkoita sitä, että roikkuisin päivät pitkät kännipäissäni baareissa.
Lieneekö tuo suomalaisessa perusluonteessa vai ihmisyydessä, että ihmiset haluavat välillä unohtaa arkiset huolet ja antaa vain mennä? Unohtaa huomisen ja elää hetkessä. On aivan liian mustavalkoista ajatella, että automaattisesti humalassa vain tapellaan ja mellastetaan aiheuttaen vanhinkoa itselle ja ympäristölle. Se on niin paljon muutakin. Ja enimmäkseen muuta.

Tämä ei toki ole vain puheenvuoro alkoholin puolustamiseksi. Se oli vain esimerkkinäni. Mutta tämä rajallisuuden ongelma on muuallakin parikymppisen monimutkaisessa elämässä. Pitäisikö uskaltaa heittäytyä yleiseen hullutteluun vai naureskella vierestä? En tiedä. En ole itse vielä uskaltanut. Enkä tiedä tulenko koskaan uskaltamaan, mutta on myönnettävä, että kun nämä minulle ennen tarkasti säädellyt asiat tulevat osaksi arkea ja sosiaalista kanssakäymistä, niin sitä herää mielenkiinto. Sellainen mieltä kutkuttava ja rauhaton olotila. Olen toistaiseksi piiloutunut oman pääni sisälle ja turvautunut ulkoaohjautuvuuden taakse. Oma-aloitteisuuteni tuskin koskaan tulee olemaan sitä tasoa, millaiseksi se mielletään avoimuudessa ja interaktiivisuudessa, mutta luulen, että se tulee kehittymään vähitellen. Kunhan uskallan irroittaa otteeni epäilyksistä. Kaiketi yleinen turvattomuus ja ennakkoluulo ovat oman pääni suurimmat haasteet. Varsinaisia tukipilareita ei ole, enkä näe mitä rajan tuolla puolella on? Kerran se vaan kirpaisee. Luulisin. Ja jos ei, niin shit happens?

Sosiaaliset suhteet  ovat sellainen uhkapeli, jota en kovista yrityksistänikään huolimatta onnistu pelaamaan niin kuin toivoisin. Pakonomainen tunnetilojen lukeminen ja itseäni raivostuttava yliherkkyys pienillekin seikoille, jotka ovat toisille yhdentekeviä, eivät anna minulle mielenrauhaa. Joten ehkä, minun pitäisi ottaa vanha kenttäratsastajien filosofia: Ei kanttia, ei kunniaa.

Aikuisuuteen liitetään usein vastuuntuntoisuus ja tarkka harkinta, mutta kun niitä tarkemmin ajattelee, niin missä suhteessa niitä olisi hyvä nykyisessä hyperinteraktiivisessa ympäristössä käyttää? Pahimmillaanhan sellainen johtaa vain elämänlaadullisesti arveluttavaa syrjäytymiseen. Olenko minä ajatumassa niihin? Toinen ääripää ei houkuttele lainkaan niin paljon kuin se, joka hivelee herkeämättä mielenkiintoani. Pitäisikö sitä vain päästää irti ja antaa mennä? Pitäisikö ennenkaikkea olla rehellinen itselleen? Ainoa pysyvä asia on muutos. Kuka tuon kuolemattoman lauseen ikinä sanoikaan (Matilda myöhemmin valaisi minua, että sanoja oli Buddha. Thanks man!), ei voisi olla enemmän oikeassa.  Mutta vettä myllyyn vai kapuloita rattaisiin? 

Sarkku, sekavissa tunnelmissa, kuittaa.

p.s. Pahoittelut kämppiksille blogin saastuttamisesta tällä hapatuksella.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Ollaan suhteellisen laiskaa porukkaa myös blogin kirjottamisen suhteen.
Eipä tässä kyllä kauhen kummoisia ole tapahtunutkaan. Joululoma oli pitkä ja uninen, mutta tänne palatessa tuntui siltä ettei olisi ollutkaan poissa. Onkohan se sitten hyvä vai huono asia?

Viime viikolla heräsin eräänä tuskaisena aamuna henkisesti hyvin epävalmistautuneena päivän ohjelmaan, johon liittyi lähinnä väriympyröiden maalailua. Sarkku kuitenkin oli saanut heti herätessään idean lähteä Turkuun ostamaan koirille häkkiä auton takaluukkuun. Homma kuulosti suht fiksulta ja tarpeelliselta, joten lähdettiin kaikki matkaan uskollisen navigaattorin opastuksella. En ihmettelisi vaikka huomaisin joskus sarkun navigoivan tuon ärsyttävän laitteen kanssa itsensä omasta huoneestaan keittiöön. Näin jopa unta, jossa Sarkku ei osannut pois huoneesta jossa oli vain yksi ovi. Luultavasti se kertoo jotain mokoman suuntavaistosta.

Alunperin Sarkku oli siis etsinyt eläinkauppojen osoitteita netistä ja niihin sitten suunnistettiin täysin mielivaltaisessa järjestyksessä. Ehkä koomisin hetki oli se, kun seisoimme kadulla eläintarvikeliikkeen vieressä, jolloin Sarkku kiljaisee että "Odottakaa! Tarkistan navigaattorista liikkeen sijainnin! Ahaa! Se on tuossa!" Suurimmassa osassa tapauksista huomasimme vieläpä, että kyseessä oli akvaarioliike tai jokin vastaava josta ei koiranhäkeistä saa kuin uneksia.

Jälkiviisaana tiedustelin, että josko olisi kannattanut jo kotoa soitella paikkoihin ja kysellä että mahtaisiko valikoimista oikeaa häkkiä löytyä. Tosin koska se ei itsellenikään heti aamuhorroksessa juolahtanut mieleen turha siitä on kai muitakaan syyttää.
Monen tunnin harhailun saldona oli parkkisakot ja Sarkulle hammasharja. Mutta tokihan nyt sitä varten oli Turkuun ajeltava.
Ok, no myönnetään että oli silti kiva päivä. Matildakin löysi kirjan mitä se on metsästänyt kaupoista huonolla menestyksellä jo piiitkiä aikoja.

Päätettiin kuitenkin, että seuraavan kerran kun Sarkku saa idean istumme pöydän ääreen ja mietimme, että miten normaalisti ihmiset sen hoitavat kätevästi.

-Maikki