Siltä todellakin alkaa tuntua. Alkujännityksen jälkeen, ei mastiffin pitäminen olekaan aivan yksinkertaista pienessä opiskelijaboksissa. Jos hitaanlainen pikku-Iita sattuu seisomaan keskellä tietä poikittain, on sen ohittaminen melkoinen haaste. Tavanomainen kulkeminen solussa onkin muuttunut läheissyydenkipeän Iitan myötä melkoiseksi toimintaradaksi, kun ensi loikkaat melkein vajaan metrisen koiran yli, sitten väistelet hyväntahtoista, kuolanpeittämää naamaa ja lopulta lukkiudut huoneeseesi peläten, että tuo valtavan koiran suupielistä valuva venyvä neste sotkee sänkysi (pelko ei ole aivan hatusta vedetty).
Vaikka Iita on hidas, on siinä voimaa kuin pienessä kylässä. Yksi hännänheilautus vasten peliä aiheutti peilin alareunan vaurioitumisen. Nyt olemme tästä viisastuneina siirtäneet harvinaiset leikkituokiot ulos, jotta ylimääräiset vahingot väitettäisiin. Myös koirien vesiastia on ollut viimeiaikoina aktiivisen vedenvaihdon kohde, sillä riittää, että mastiffi upottaa kerran löyhähuulisen turpansa veteen ja pinnalla killuu osittain vaahtoava kerros kuolaa. Petittini ovatkin juoneet kernaasti aina juuri vedenvaihdon jälkeen, sillä kuolainen vesi ei tunnu niille maittavan.
Taro on suhtautunut jättiläiseen hyväntahtoisesti, saanut sen jopa hetkittäin villiinnettyä leikkiin, mutta Impin jäyhälle omatunnolle pelkkä mastiffin naaman ilmaantuminen lähipiiriin tuottaa melkoista tuimistumista. Verkkaisena yksilönä Iita ei kuitenkaan ole moksiskaan Impin komennusyrityksista, vaikka pari kertaa se on kärkkäästi puolustanutkin puruluutaan. Karman palattua kotiin, sai Möllykkä melkoiset haukut, sillä moinen monsteri vaikutti Karmasta äärimmäisen epäilyttävältä, eikä se vieläkään ole täysin tottunut siihen. Toivottavasti tilanne siitä suopuu.
Veimme toimeliaina ihmisinä koirat studioille kuvattavaksi. Se ei näin jälkiviisaasti todeten, ollut hyvä idea. Se aiheutti sotkeentuneen, ruttuisen ja inan repeytyneen fondin, sekä muhevan ulosteen tuoksun, petitien todettua, ettei studio millään voisi olla sisätila. Kiinnittäessäni petitin kiinni patterin putkeen, söi Taro Iitan nahkaremmin poikki. Session päätteeksi harkitsin kaikkien koirien kuonojen teippaamista jesarilla. Se ratkaisisi kaikkien ongelmat: Impi lopettaisi kämppisteni pureskelun, Taro lopettaisi talon irtamiston terrorisoinnin ja Iitan kuolaneritys saattaisi hieman hilliintyä. Mutta jätin toimenpiteen myöhempään käyttöön ja toivon, että koirani eräänä aamuna toteaisivat olevansa korrekteja lemmikkejä ja pahanteko lakkaisi. Toiveajattelua, otaksun.
