Takkulandia

Tässäpä tämä taitaa olla

2010-05-26T21:28:00.002+03:00

Joo-o. Nyt alkaa olla koko kaksi vuotta kasassa ja aika jättää Muurla taakse. Haikealtahan tämä tuntuu, kun yhteen hitsautunut tiimi alkaa mureta ja pelko siitä, että yhteydenpito jää vähäiseksi valtaa mielialaa. Viimeinen viikko on kuitenkin ollut perin antoisa, vaikka onkin täytynyt pakottaa itsensä laittamaan tavaroita kaapeista laatikkoihin ja tekemään muuttoilmoituksia. Eilen vietimme kakkosten kanssa (koko tiimi tosin ei ollut kasassa Lahden pääsykokeiden takia) Teijolla eräällä vuokramökillä. Tunnelma oli hieno ja kaikki opettajatkin liittyivät seuraamme. Naurettiin ja itkettiin naurusta, istuttiin rantakalliolta ja ihailtiin jopa häiritsevän idyllisestä suomalaisromanttisesta merimaisemasta. Ruokaa oli riittämiin ja viimeiset letut paistuivat puolenyön jälkeen, jonka jälkeen väsynyt väki kävi nukkumaan. Minä en ikäväkseni pystynyt viettämään yötä mökillä sairaalloisen hyttyskammoni takia (eivätkä syyt ole pelkästään psykologisia [viite: vasen käsi on kuin Qwasimodolla, kun siihen tuli yksi hyttysen pisto]), joten ajoin takaisin Muurlaan nukkumaan.

Kaiken kaikkiaan minusta tuntui, että reissu oli hyvä tapa yhdistää porukkaa entisestään ja ainakin itse nautin siitä suunnattomasti.

Tänään olimme vielä sitten Fiskarsissa katsomassa nykyaikaista käsityöläistaidetta ja suomalaista designia. Kiva reissu sekin, vaikka viime öiden vähät unet painoivatkin jo pohkeissa. Kotona odotti taas tuskastuttava muuttourakka, johon vastentahtoisesti ryhdyin. Nyt on keittiön kaapit tyhjennetty, samoin vaatekaappi. Huomenna pitäisi tyhjätä kirjahylly ja ottaa enimmät julisteet sekä seinäkankaat alas.

Perjantaina on sitten päättäjäiset ja luonnollisesti päättäjäisten jatkot, joita on tarkoitus viettää Salon yöelämässä. Toivottavasti kaikki menee putkeen. Odotettavissa joka tapauksessa mukava päivä.

Mutta joo. Kirjoitan vielä läksiäiskirjoituksen, kun viimeinen päivä koittaa.

Hiljainen kevät

2010-05-05T08:13:00.003+03:00

Työtä puskee ja kiirettä pitää. Turun ennakkotehtävät taitavat jäädä tekemättä, kun näyttelytyöstä tulikin ennakoitua massiivisempi. Onneksi päärakennuksen opiskelijatoverit lupautuivat auttamaan satojen käsien leikkelyssä.

Tekemistä piisaisi, mutta tajuntaani iskeytynyt todellisuus siitä, että Muurla, toden totta ,on aivan näillä näppäimillä ohitse enää vajaat neljä viikkoa ja suuresti rakastamani opisto jää taakse. Tekisi mieli vielä ilmoittautua sarjakuvalinjalle, mutta kenties on parempi hyväksyä tämän ajanjakson päätös nöyrin mielin, sillä vaikka sitä lykkäisi vuodellakin, on täysi mahdottomuus jäädä tänne lopullisesti (toisaalta, hyvä niin).

Mutta paljosta on kiittäminen, ainakin minun kohdallani. Olen saanut tutustua mielettömiin persooniin ja olen oppinut ottamaan ohjat omasta elämästäni, jonka lomassa havahduin myös siihen, että turha murehtiminen tulevaisuudesta ja epäilykset omasta kyvykkyydestä on täysin turhaa. Kaikessa ei voi olla mestari, mutta kunhan ei ole täysin kädetön.

Näistä harmaista ajatuksista päästäkseni eteenpäin, on minun kerrottava miellyttävästä sattumasta, joka kohtasi solumme viime sunnuntaina. Nuorempi koirani Taro sai viisi somaa sekarotuista pentua, joiden isä on hurmaava kääpiösnautseriuros, Huligaani. Koska isä on valkea ja äiti valkopohjainen kirjava, odottelimme valkeita pentuja, mutta yllätykseksemme tuli sieltä riistan värinen, pikimusta ja kolme kermanväristä, joilla on tosin pieniä valkoisia merkkejä naamassa ja hännänpäissä. Kaikki on käytännössä jo varattu, joten kotiuttaminen ei tuottane ongelmia.

Mutta joo. Minä palaan takaisin työsarkani pariin ja koetan kirjoitalle lisää myöhemmin.

Kokoonpanossa jälleen muutoksia

2010-03-07T14:18:00.003+02:00

Pahoittelut harvasta kirjoitteluvälistä, koetan saada tämän loppuosion vuodesta hieman useammin päivitettyä. Mutta joka tapauksessa, kuten otsikossa jo mainitsin, on solun kokoonpano jälleen muuttunut. Anni muutti poikaystävineen Saloon ja minun poikaystäväni muutti sitten hänen tilalleen kakkossoluun. Olen käytännössä asunut viimeiset muutaman kuukauden täällä kaksistaan miehekkeeni kanssa, mutta nyt kun kolmossolu laitettiin kokonaan tyhjäksi, siirtyi mieheke oikein virallisesti tänne. Maikki on puolestaan melko tiiviisti asustellut oman miehensä tykönä, nelossolussa, mitä nyt välillä käy Karmaa ulkoiluttamassa ja kömpii yöksi tänne nukkumaan. Viimeyö tosin meni enemmän ja vähemmän nukkuessa, kun Maikki lähti Juhan ja naapurimme Tean kanssa baariin. Palasivat varmaankin siinä neljän jälkeen ja minä havahduin hereille kovaäänisen väittelyn ansioista.

Ensin luulin, että kyse oli jostain vakavammastakin asiasta, mutta sitten menin käytävään ja kuulin Maikin sanat "Ethän voi sanoa, että toinen valas ei ole parempi kuin toinen?! Ei se voi olla ihan sama!" Sittemmin hakiessani flexiä Maijalta, selvisi.. tai no sain varsinaisen selityksen väittelylle vasta seuraavana aamuna, mutta ainakin Maikki yritti selittää mistä on kyse:"Me väitellään siitä, että onko baarissa pilkku parempi kuin pilkku." Jepjep... No, he siis todellisuudesssa olivat kiistelleen siitä, että onko parempi, että baarissa pilkun aikaan väläytetään valoa, vai pistetään loppuajaksi kokonaan päälle.

Meillä on tällä hetkellä käynnissä työharjoittelujakso ja omalta osaltani voin todeta, että se ei ole ollut kovin antoisa. Olen ulkoiluttanut koiraa, väärentänyt ajopäiväkirjaa ja siivonnut studiota katosta lattiaan. Enpä siis juuri mitään, mikä liittyisi valokuvaukseen. Päätin, että katselen vielä päivän jos saisin jotain alaan liittyvää työtä, jos en, niin jätän paikan. Koetan usuttaa Maikinkin blogin ääreen jossain välissä.

- Sarkku

Takkulandia herää horteesta

2009-10-28T08:52:00.002+02:00

Kuukaudet ovat kuluneet hiljaisuudessa, josta pahoittelenkin suuresti. Erinäiset arkielämän tilanteet ovatkin yllättäin vieneet enemmän aikaa kuin oletin. Nyt onkin kuromista, jotta saan teidät taas ajantasalle takkuelämästä.

Perustavanlaatuisia muutoksia tuli jo koulun alusta, kun takkusista ei tullutkaan kotiin lisäkseni kuin yksi, eli Maikki. Matilda oli omista syistään päättänyt jättää Muurlan Opiston kesken. Ikävä on välillä melkoinen ja toivoisimme hänen olevan tänäkin vuonna kanssamme. Mutta sikäli mikäli mitään tiedän, niin hänellä menee suhteellisen mukavasti uudessa koulussaan. Toivotamme hänelle hyvää koulumenestystä ja viihtymistä siellä.

Mutta koska elämä menee eteenpäin niin sillä kuin Muurlankin suunnalla, on palattava takaisin meidän solumme sisäiseen elämään. Ensinnäkin entinen naapurimme Anni, muutti nyt kanssamme samaan asuntoon. Hän ei ole takkupää, mutta samantyyppisellä mentaliteetilla täytetty omine mausteineen, joten emme nähneet tarpeelliseksi muuttaa blogin nimeä. On vielä konsultoitava häntä, mikäli hän tahtoisi myös alkaa kirjoittamaan blogia.

Mutta juu, meillä on nyt uudet naapurit, enimmäkseen uusia ykkösiä, joista en voisi olla enempää tyytyväinen. Suorastaan pursuan innosta, sillä viime vuonna oli ykkösten ja kakkosten välinen kanssakäynti oli minimaalista, eikä heihin tullut paljon tutustuttua, mutta nyt on totaalisen toinen ääni kellossa. Heti alusta pitäen olemme olleet tiiviissä yhteiselossa, niin juhlinnan kuin vapaa-ajankin suhteen. Alkuvuosi oli melkoista höykytystä, mutta nyt tilanne on alkanut rauhoittua ja löytää sopivan balansssin. Miehekkeitä on löytynyt ja etenkin omalta kohdaltani oli hetken aikaa miettimistä, että mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu, mutta nyt en löydä moitteen sijaa.

Koulussa on tiukentunut linja, eikä enää uskalla krapulan takia jäädä kotiin nukkumaan. Lisäksi olemme saaneet erilaisia vapaa-ajan aktiviteetteja, kuten astangajooga ja sähly, joka ei vielä ole alkanutkaan. Minulta ikävä kyllä jää tämän viikon aktiviteetit pois, sillä olen maannut kuumeen ja kurkkukivun kourissa jo usean päivän. Onneksi sain antibiotteja tulehtuneeseen nielurisaani ja taudin koura on alkanut hellittämään. Toivottavasti olen pian taas täydessä iskussa.

Äh, syksyllä on tapahtunut niin paljon, että en millään pysty saamaan kaikkea tähän kirjoitettua, joten yritän saada asioita pikkuhiljaa kasattua tänne. Nyt alan suunnitella kuvaustehtäviä. Pysytään tutkalla!

-Sarkku

C'est la vie

2009-07-20T16:06:00.001+03:00

Tekisi mieleni synkistellä, mutta säästän teidät siltä. C'est la vie. En kai voi muuta todeta.

Hyvää 20-vuotissyntymäpäivää minä.

- Sarkku

Takkulandia kesälomalla

2009-05-31T23:33:00.003+03:00

Viime perjantaina tyhjeni pieni kotoisa solumme kaikesta tavarasta ja sotkusta, kun me kolme lähdimme koirinemme kohti kesälomia. Minulle tosin kesäloma ei ole erityisen kesäloma, sillä se on lähinnä työntäyteinen. Olen saanut kämpän, josta minun on kuitenkin lähdettävä ensitilassa, joten uusi kämpän haku on käynnissä. Mieluiten tahtoisin jonkun kulahtaneen asuntovaunun, jolla voisin matkustella pitkin poikin Suomea, mutta saapa nähdä mihin tässä lopulta joudutaan.

No, joka tapauksessa. Minä ja koirani toivotamme ainakin omasta puolestamme kaikille lukijoillemme hyvää kesää ja toivon, että palaamme samalla joukkoeella sitten syyskuussa. Kenties palaan kirjoittamaan tuossa heinäkuun tienoolla, kun täytän vuosia. Tulee täyteen pyöreät 20 8D Mutta siis, lämmintä kesää kaikille!

- Sarkku

Naamat kohti kesää

2009-05-14T02:48:00.006+03:00

Kello on näyttää jo ties mitä, mutta aivan syyttä suotta en tässä valveilla kupeksi. Määränpäänä on lähteä piakkoin etsimään Huonemäki-nimistä paikkaa, jonka arvoin itselleni kuvauskohteeksi Muurlan alueelta. Aivan varma en ole, missä moinen paikka on, mutta joka tapauksessa keskellä metsää. Päätimme ryhmittäytyä Maikin ja Annin kanssa näin aamuyöstä kuvaamaan, jos vaikka onnistuisimme ikuistamaan paikan vähän nätimmässä valossa. Jos jotain siedettävää saan irti, voisin tänne jonkun kuvan myöhemmin heittääkin.

Kesäksi muutan naapurini kaverin luo, joka asuu parin polkaisun päässä nykyisestä kesätyöpaikastani. Yhteiselosta voi muotoutua monestakin syystä mielenkiintoista, sillä uusi karvakämppikseni on tanskandoggi Leo. Hurmaava harlekiini tosin ei ollut aivan varma, mitä mieltä se oli sivistymättömistä metsäläiskoiristani, jotka kummatkin (äärimmäisen kiusallista kyllä) päättivät tehdä parhaansa huonon ensi vaikutelman saavuttamiseksi. Kumpikin väänsi kauniin tortun sisälle, Impi varmaankin siksi, että sillä oli niin huonossa jamassa ruuansulatus juuri silloin, Taro, no, tiedättekin mistä syystä.
Olin etukäteen kehunut tulevalle kämppikselleni, että Impi ei takuuvarmasti välittäisi mitään kaneista, jotka hänellä on keittiössä. Sain yllättyä todenteolla, sillä koirahan oli täysi tättähäärää nähdessään pitkäkorvat keittiönurkassa. Taroa ei kiinnostanut tuon taivaallista, se oli kiinnittänyt neulanterävät naskalinsa Leon korvaan ja aiheuttanut muutenkin yleistä hälinää. Toivon todella, että Impi keräisi arvokkuutensa rippeet ja käyttäytyisi muotovalion nimikkeen arvoisesti, kun se kerran sellaisen nimikkeen onnistui Haminsta mukaansa poimimaan. Sovimme, että mikäli koirani aiheuttava liikaa häiriötä ja epäjärjestystä kämpässä, etsin toisen asunnon toisaalta. Kiitän kuitenkin kauniisti tästä suodusta mahdollisuudesta :)

Totta tosiaan. Impi on nyt sitten muotovalio, tai no, hakemusta vaille ainakin. Nyt voimmekin sitten keskittyä täysillä agilityyn, jossa Impi vilautti taas valoa tunnelin päässä tekemällä ensimmäisen nollatuloksensa ja sijoittuen kolmanneksi Tampereella kesäkauden ensimmäisissä ulkokisoissa. Iloitsin asiasta luonnollisesti hyvinkin äänekkäästi ja jatkan eteenpäin motivoituneenpana, suuntanani ensi viikonloppuna olevat Stadi Gamesit Helsingissä. Katsotaan, josko nollatuloksia tulisi samalla tahdilla kuin viimeiset SERTit, jotka Impi poimi kahdesta peräkkäisestä näyttelystään, vieläpä ainoissa avoimen luokan osallistumisissaan. Pidämme kuitenkin jalat maassa ja teemme tarkasti kaikki tehtävät, mitä radalla eteen tuodaan.

Taro taas.. No.. Täytyypä sanoa, että viime aikoina olen tuntenut erittäin voimakasta väsymystä tuota tuhotyöläistä kohtaan. Tässä juuri eilen sain ilokseni huomata, että koiranpedin sisällykset oli pilpustettu lattialle ympäri kämppää, Maikin kengästä syöty kantapää ja vielä ennen nukkumaanmenoani sain todeta jälleen yhden yhä harvinaistuvasta tyynyarsenaalistani pöllytettynä pitkin sänkyäni. Pahaksi onneksi tyyny oli untuvatyyny ja nuo kirotut sulat vainoavat minua vielä varmasti pitkään, putkahdellen mitä erikoisimmista paikoista tietoisuuteeni.
Epätoivoa on tuottanut myös Taron sisäsiistiksi opettaminen. Koira on jo yhdeksän kuukauden vanha, mutta yhä edelleen saan siivota sen jätöksiä pitkin kämppää. Olen hommaan jo perin väsynyt ja neuvoton sen suhteen, miten saisin tilanteen korjattua. Kenties tuleva Taro-päivät-häkissä-treeni auttaa hallitsemaan kumpaakin ongelmakohtaa. Ainakin toivon niin. Raportoin asiasta vielä tuonnenpana.

Jatkaakseni koira-aiheen ympärillä, voisin tarinoida pari lausetta tämän päiväisestä treenistä, joss Maikki kävi Karman kanssa liedossa. Minä ujuttauduin mukaan kuunteluoppilaaksi ja ikuistamaan koirakon, eritoten Maikin, jännittävät elehdinnät radan suorittamisen tuiskeessa. Parasta antia olivat kenties ne, kun Maikki yltyi selittämään mikä meni vikaan. Kuullessan kuitenkin maailmanmestaruustason koutsinsa huvittuneet hymähdykset, hän vaikeni hyvinkin nopeasti ja unohti turhan selitykset. Ja kun pikkuvirheet oli hiottu pois, oli kaksikon meno erittäinkin mallikasta. Itse sain kuunteluoppilaan ominaisuudessa runsaasti mielenkiintoisia vinkkejä, vaikka varmaankaan kovinkaan montaa niistä en voi hyödyntää Impin kanssa, onhan tuo jokseenkin erityyppinen kuin minun Impini.

Jees, mutta me lähdemme nyt metsään. Katsotaan mitä löytyy x) Öitä!

"Tyylikäs ja iloinen narttu"

2009-05-01T19:23:00.003+03:00

Enpä totta tosiaan olisi uskonut, että tuo meidän rakas KorppikotkaKänkkäränkkäOliivi-Impistä löytyisikin yhtäkkiä yllättäin itsestään viehkeän näyttelyruusun, kun sitä aamulla kiskoin autoon kaksin käsin. Mutta toden totta, jouduin epäuskoisena täristen myöntämään, että totta se oli. Impi kiikutti näyttelyuransa toisen sertin iloisen omistajansa kouraan. Kerrankin, kannatti herätä. Erityisesti epäuskoa minussa myös herätti se, että tiukaksi tuomariksi tituleerattu miekkonen kehui takkunaamaista neitokaista "tyylikkääksi ja iloiseksi nartuksi". Lähemmin Impiä tuntevat, ymmärtänevät, miksei tuo kyseinen lause ole useammin liitetty tähän koko kansan kaunottareen.

Potretti pokaaleineen omistajan kirjahyllyyn:

Kiitti!

Norsu kyläkaupassa

2009-04-26T23:24:00.004+03:00

Siltä todellakin alkaa tuntua. Alkujännityksen jälkeen, ei mastiffin pitäminen olekaan aivan yksinkertaista pienessä opiskelijaboksissa. Jos hitaanlainen pikku-Iita sattuu seisomaan keskellä tietä poikittain, on sen ohittaminen melkoinen haaste. Tavanomainen kulkeminen solussa onkin muuttunut läheissyydenkipeän Iitan myötä melkoiseksi toimintaradaksi, kun ensi loikkaat melkein vajaan metrisen koiran yli, sitten väistelet hyväntahtoista, kuolanpeittämää naamaa ja lopulta lukkiudut huoneeseesi peläten, että tuo valtavan koiran suupielistä valuva venyvä neste sotkee sänkysi (pelko ei ole aivan hatusta vedetty).

Vaikka Iita on hidas, on siinä voimaa kuin pienessä kylässä. Yksi hännänheilautus vasten peliä aiheutti peilin alareunan vaurioitumisen. Nyt olemme tästä viisastuneina siirtäneet harvinaiset leikkituokiot ulos, jotta ylimääräiset vahingot väitettäisiin. Myös koirien vesiastia on ollut viimeiaikoina aktiivisen vedenvaihdon kohde, sillä riittää, että mastiffi upottaa kerran löyhähuulisen turpansa veteen ja pinnalla killuu osittain vaahtoava kerros kuolaa. Petittini ovatkin juoneet kernaasti aina juuri vedenvaihdon jälkeen, sillä kuolainen vesi ei tunnu niille maittavan.

Taro on suhtautunut jättiläiseen hyväntahtoisesti, saanut sen jopa hetkittäin villiinnettyä leikkiin, mutta Impin jäyhälle omatunnolle pelkkä mastiffin naaman ilmaantuminen lähipiiriin tuottaa melkoista tuimistumista. Verkkaisena yksilönä Iita ei kuitenkaan ole moksiskaan Impin komennusyrityksista, vaikka pari kertaa se on kärkkäästi puolustanutkin puruluutaan. Karman palattua kotiin, sai Möllykkä melkoiset haukut, sillä moinen monsteri vaikutti Karmasta äärimmäisen epäilyttävältä, eikä se vieläkään ole täysin tottunut siihen. Toivottavasti tilanne siitä suopuu.

Veimme toimeliaina ihmisinä koirat studioille kuvattavaksi. Se ei näin jälkiviisaasti todeten, ollut hyvä idea. Se aiheutti sotkeentuneen, ruttuisen ja inan repeytyneen fondin, sekä muhevan ulosteen tuoksun, petitien todettua, ettei studio millään voisi olla sisätila. Kiinnittäessäni petitin kiinni patterin putkeen, söi Taro Iitan nahkaremmin poikki. Session päätteeksi harkitsin kaikkien koirien kuonojen teippaamista jesarilla. Se ratkaisisi kaikkien ongelmat: Impi lopettaisi kämppisteni pureskelun, Taro lopettaisi talon irtamiston terrorisoinnin ja Iitan kuolaneritys saattaisi hieman hilliintyä. Mutta jätin toimenpiteen myöhempään käyttöön ja toivon, että koirani eräänä aamuna toteaisivat olevansa korrekteja lemmikkejä ja pahanteko lakkaisi. Toiveajattelua, otaksun.

Tuliaisia Kankaanpäästä

2009-04-19T21:37:00.004+03:00

Mikä on iso (80kg), beige-musta ja kuolaa? Mastiffi. Ja meidän solua tulee koristamaan seuraavat kaksi viikkoa mastiffi. Tämä pikku kullannuppu tarvitsee huoltajaa omistajan Sveitsin loman ajan, joten pikku-Iita tulee vierailemaan meillä. Odotan suurella mielenkiinnolla, kuin tämä valtava ystävä tulee toimeen kaikenkarvaisen solueliöstömme kanssa, mutta kuulemani mukaan ei Iita hurjasta ulkomuodostaan tekisi pahaa kärpäsellekään.

Liitän tähän oheen tämmöisen kuvan Iitasta, jotka taisin ottaa vuosi takaperin talvella. Silloin Iita oli alle vuoden :) Laitan sitten uutta kuvamateriaalia, jahka Iita saapuu seuraamme.

Mutta tokikaan ei Iita-Mussukka ole ainoa asia jonka tuon mukanani Kankaanpäästä. Loput suuresta lastista onkin sitten huolia, huolien perään. Onnellisuusprojekti kusee. Siis oikeasti. Tuntuu, että kameran valotusmittari on viallinen, sillä pistemittauksenkin ollessa päällä, se tahtoo auringonvalossa ylivalottaa ihmisten kasvot ja huomaan sen yleensä vasta liian myöhään, kotikoneella. Paluu kuvauspaikalle, ei tämän tiukan aikataulun takia tahdo onnistua T_T Toivottavasti saan jossain vaiheessa jostain ihmisistä hyviä kuvia, jotta saan tämän onnellisuusoprojektin edes jollain tasolla onnistumaan. Katsotaan kuinka käy.

Mutta joo, palailen asiaan mastiffiviikkojen puitteissa ^^

Kuvahaaste

2009-04-13T16:30:00.003+03:00

Huomasin, että meidät oli haastettu kuvahaasteeseen, joten itseoikeutetusti siihen nyt omasta puolestani vastaan:

1. Avaa kolmas kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse kolmas kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään samoin

Kankaanpään tukikohdasta otettu kuva Impistä riehumassa pihalla 26.12.2008 klo 12.11.

Koska en lue hirveästi muita blogeja, niin skippaan tuon neljännen kohdan. :P

Vuoden huippuotokset

2009-04-06T11:44:00.003+03:00

2009-02-25T15:54:00.002+02:00

Ajattelin nyt vihdoinkin korkata neitsyyteni tämän blogin kirjoittamisen osalta. Kauanhan siihen aikaa meni, myönnän sen. Ehkä paineet niin verbaalisesti lahjakkaiden kämppisteni vuoksi oli liian kovat. Tarvitsin aikaa itseni voittamiseen! Mutta se siitä selittelystä ehkä sitten..

Tänään ripustimme ahkeria näyttelyä kanttiiniin erinäisille mummeloille ja pappeloille, ja kuudelta saapuu se kohtalon hetki, jolloin joudumme näyttämään "teoksemme" näille huimille maallikko kriitikoille. Onneksi Jari nokkelana poikana keksi ostaa vanhuksille kukkaset, jos vaikka olisivat rehuista niin onnessaan, etteivät huomaisi pieniä virheitä mitä esimerkiksi allekirjoittaneen työstä löytyy. Tulppaanit siis ainakin minua auttakoon.

Onneksi olen tämän viikon ajoittain puolisokea, joten minun ei tarvitse nähdä kuvauskohteeni reaktiota muutakuin beigenä sumeana plänttinä jossain näkökenttäni rajamailla. Ensi kerralla voisin kyllä mennä ajoissa lääkäriin, niin ei tarvitsisi kokoajan näyttää limaiselta rähmä naamalta, jota on hakattu henkarilla silmiin. Onneksi rakkaat kämppikseni ovat ymmärtäväisiä vaivaani kohtaan, Sarkkukin sanoi minun hakiessa läheisyyttä tämän sylistä, että: "Pidä ne silmäs vähän kauempana, ne on pelottavan ällöttävät." Maikun kommentteja en viitsi edes muistella, ettei päähäni muodostuisi niistä post-traumaattisia pelkotiloja.

Aamulla kuitenkin heräsin onnentunteeseen, kun kuulin Sarkun lauseen: "Maikki voitti kahdensadan euron lahjakortin Alkoon!" Harmikseni onnentunne kuitenkin katosi yhtänopeasti, kuin oli saapunutkin. Lause oli nimittäin irroitettu kontekstistään, ja Sarkku olikin nähnyt vaan moisesta unta. Mikä pettymys, läheistemme onneksi nimittäin meillä ei ole rahaa herra alkoholin hommaamiseen pitkään aikaan. Soluumme on kolahtanut taloudellinen kriisi, ja kaikki horjumme konkurssin partaalla ja almujen varassa. Oi ihanaa hyvinvointivaltiota ja opiskelija elämää. Onneksi rahaa löytyy kuitenkin aina niihin kaikkein tärkeimpiin, eli kahviin ja tupakkaan.

Täytyy kyllä vielä kertoa siitä, kuinka kämppäämme on kohdannut uusi rakkaustarina. Sarkku on hommannut nimittäin itselleen minimaallisen pienen kasvilaatikon, joka on täynnä mitä jännittävimpiä kasveja, kuten LILOJA porkkanoita? Näitä pienokaisiaan Sarkku hoitaa suorastaan Äiti Amman rakkaudella, käyden jopa kesken koulupäivän ihastelemassa, että: "Kylläpäs se Rukola on taas kasvanut. <3">

Pikku kettu kuittaa.

-Matti-

Kotona taas (:

2009-02-23T18:40:00.004+02:00

Sainpa miekin vihdoin palattua kotiin. Ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen jäi väliin, koska piti autovanhusta viedä katsastukseen Lohjalla. Sitten jumituinkin moneksi tunniksi sohvalle vaikka ajatuksen tasolla olin jo kovasti pakkaamassa tavaroita ja Karmaa autoon. Karmakaan ei millään jaksanu pakata omia tavaroitaan kasaan. Tuijotti vaan tyhmänä eikä muka tiennyt mitä tehdä. Lopulta sain kuitenkin raajoihini eloa ja pääsin liikkeelle.

Nyt kotiin Muurlaan päästyä odotti kuitenkin monta järkytystä. Hyviä pääasiassa.
Tosin ensimmäisenä sain säikähtää rähmäsilmä Matildaa, minkä silmät ei mahdu varmaan ovesta ees ko ne on niin tulehtuneet. Miulla oli omat arveluni, mikä silmien kuolemaan on johtanut. Kuulemma vääriä arvioita ne.
Karmallakin oli ihan omat syynsä kauhulle. Heti ovesta sisään tulessa se astui pahaa-aavistamatta jonkin esineen päälle ja kuului valtaisa RÖHH-ääni. Sarkku oli siis hommaillut koirille uuden vinkulelun. Oksettavan harmaan sian.
Pitkänokka koitti monia eri lähestymistapoja, mutta lopulta näki parhaaksi ottaa possun vaan niin hellästi suuhun, että mokomasta ei lähde meteliä.
Oletettavasti Sarkku kuitenkin törmää kohta repaileiseen järsittyyn muovikasaan, kun miun mahdottoman rohkea koira on tottunut uuteen leluun.

Paras järkytys oli kuitenkin se, että koska Lohjalle lähtiessäni viikko sitten olin suhteellisen kyseenalaisessa kunnossa jäi huoneen siivoaminen vähän puolitiehen.
Sarkun on varmaan käyny sääliksi miun turhahkot siivousyritykset ja tällähetkellä täältä vois syödä lattioilta. Sängyn alta se oli kuulemma löytänyt mm. puolet talon astioista. Jännittävää. Jos jossain jaettaisiin Vuoden kämppis-palkintoja, niin meillä täällä asuu kyllä aika varma voittaja.

Meen häiritsemään mätäsilmää ja lopetan jaarittelun. Pitää joskus koittaa patistaa vihdoin sekin joskus tänne kirjoittamaan.

-Maikki

Hiihtoloman sulot

2009-02-19T21:35:00.007+02:00

Kun tuossa viime vuoden lopussa vilkuilin kalenteria (kyllä, minä omistan sellaisen) olin innoissani kaikista viikonlopuista, sillä niitä näytti olevan runsaasti ja mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia oli yllin kyllin... ja paskan marjat! Viikonloppuja tosiaan on yhä edelleen saman verran kuin ennenkin, mutta jostain syystä on aktiviteettien ripottelu tasaisesti eri viikonlopuille mahdotonta. On käsittämätöntä, että kaikki agilitykilpailuista kouluratsastusvalmennuksiin ja näyttelyihin asti tuntuvat väkisin änkevän samalle viikonlopulle ja tuplabuukkaukset eivät ole mitekään tuntematon käsite. Sitten on vain alettava priorisoimaan. Ja priorisointi ei ole minun vahvoja alueitani, sillä kaikessa on puolensa. Lähteäkö agilitykilpailuihin, johon on jo maksettu ilmoittautumiset vai tapaamaan vanhaa tuttua, jonka kanssa on jo sovittu tapaamisesta? Viimekertaisen agilitykisakokemuksen perusteella voisin hyvin jättää menemättä, enhän edes itse oikeastaan maksanut sitä ilmoittaumismaksua omasta pussistani, mutta taas toisaalta tiedän, että tutullani on muitakin viikonloppuja joina voisin tehdä visiittejä. Saa nähdä kumpaan lähden.

Päivien täyttyminen tuntuu olevan ongelma myös lomalla, jonka alunperin oli ajatellut tuskastuttavan antiaktiiviseksi löhöilyksi, joiden aikana oli tarkoitukseni lähinnä nukkua univelkoja pois, käydä pari kertaa ratsastamassa ja hakemassa äidin koira, Calle pois astutuskeikalta, mutta ehei. Yhtäkkiä huomaankin tekeväni aamuisin tallitöitä, ratsastavani sitten vähintään kaksi hevosta, lenkittäväni Taron ja Impin, imuroivani koko huushollin ja vielä päivän päätteeksi tekeväni kauppareisssun jälkeen sieniteemaisen kolmen ruokalajin aterian viidelle hengelle. Huuuhh.. Sitä huomaa olevansa lomalla... Ja sitten vanhemmat ihmettelevät, miksi olen vastahakoinen lähtemään lenkille heidän kanssaan vielä illalla tai kieltäydyn hakemasta lähikaupasta makkaraleikkeleitä. "Sinullahan on loma!" Kuuluu perustelut. Tietäisivätpä vaan.

Calle, jonka mainitsin tuossa taannoin ja joka töröttää alun kuvassa, on siis äitini mäyräkoirauros. Melkoinen persoona sekin. Oltuaan elämänsä ensimmäiset 1,5 vuotta häkkikoirana, osaa se arvostaa kaikenlaista hellittelyä, eikä ole lainkaan tavatonta että istutuessasi mukavasti telkkarin äreen, tajuat että sylissäsi on siinä samassa Calle. Se tulee rasvatun salaman nopeudella ja kissamaisen huomaamattomasti syliin, niin ettei pahaa-aavistamaton uhri ehdi edes nähdä sitä. Kun se sitten tapittaa nappisilmillään hetken, ei sitä voi olla vähän silittämättä (ainakaan vanhenpani). Minä menetän nopeasti moiselle tavalle hermoni, mutta kiitän samalla onneani, että kysessä on pieni mäyris, eikä suinkaan esimerkiksi irlanninsusikoira. Voipa olla, että tämä karvakuono tekee visiitin Muurlassakin, jos vanhempani tekevät matkan jonnekin.

Ilokseni olen huomannut, etteivät pitkät, pariinkin kuukauteen venyvät, ratsastustauot ole tehneet minusta aivan kädetöntä ratsastajaa. Vanhat taidot löytyvät kyllä vartin tuntumanhaun jälkeen ja ilokseni nuori ruunani kulkee entistä mukavammin koulun kiemuroita. Olenpa yllättänyt itseni jopa hyppäämästä pari estettä ratsastuksenopettajan valvonnassa! Mikäli suppea lukijakuntamme ei ole tietoinen, omistan Ylppö-nimisen suomenhevosen, joka pitää majaa ylläpidossa Niinisalossa. Sen parivuotiaana ostaessani en arvannutkaan kuinka kiva peli siitä tulisi, kun tuo vähän varttui. Kenties vielä keväällä starttaan jonkun koululuokan sillä.

Kankaanpään vahvistus palaa Muurlaan jo lauantaina, joten seuraava merkintä tulenee sieltä. En nyt tiedä olisiko näitä mietelmiäkään pitänyt tänne kirjailla, mutta tuskinpa kukaan sitä pahakseen pistää.

Hyviä hiihtolomia kaikille toivottaen,

Sarkku, Kärtty ja Korppis

Menu á la Taro

2009-01-28T22:47:00.003+02:00

Siitä on nyt pian kaksi kuukautta kun tuo pieni hupaisilla kulmakarvoilla varustettu karvakorva otettiin jengin jatkoksi. Silmällä pitäen Impin rauhallista nuoruutta ja helppohoitoisuutta, en uskonut pikku-Breznevin tuottava vaikeuksia, eihän Impikään ollut pienenä syönyt kuin parit hassut silmälasit. Vähitellen on minun kuitenki alettava myöntää tosiasiat; Taro on kaikkea muuta kuin Impi. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien on sen termiitin leukoihin tarttunut aina kengistä ja kynistä vessapaperirulliin ja pahvilaatikoihin - kaikkea mikä nyt on sopivan pehmoista mutusteltavaksi. Ja silputahan tuo kärttypussi osaa, jos jotakin.

Pahvilaatikot ja sellaiset ovat vielä suhteellisen harmittomia mutustelunkohteita, mutta mitä enemmän pikku-T niitä söi, sitä enemmän se kaipasi haasteita. Ja yhtäkkiä se tajusi katsella ympärilleen hieman tarkemmin. Ha! Sähköjohtoja, laukkuja, pehmoleluja, vaatteita ja kaikkea muuta mukavaa naposteltavaahan löytyi yllinkyllin meidän vähän ruokottomaksi äityvästä taloudestamme. Ja niin alkoi uusi ja hohdokas ura vaativampien jyrsimiskohteiden parissa. Oli huoltomyyntiliikkeen miekkosella hivenen silmät selällään, kun kannoimme lähes kaiken kodin elektroniikan, mistä vain johto löytyy, tiskille ja kyselimme korjausmahdollisuuksista. Kaikenkaikkiaa lapsi oli saanut tuhoa aikaan neljän kympin edestä - ja omistaja luonnollisesti maksaa viulut (luojan kiitos olen säästänyt ruokamenoissa viimeaikoina niin oli varaa maksaa tuo lasku). No, virheestä viisaampina pidämme nyt tarkempaa huolta piuhoistamme.

Mutta Taro, luovana taitelijanerona, tietenkin keksii keinot purkaa loppumaton tarve asettaa jotain louskuttavien leukojensa väliin, ei estynyt johtojen poistuttua ruokavaliosta. Se keksi uutta mukavaa. Ja tänäänkin olen saanut tailijalta lahjoituksena talutusflexin (joka ei ymmärrettävistä syistä kelpaa kuin sisustuselementiksi), sekä äitini teettämän nahkalaukun hieman uusittuna painoksena. Minä taidetta ymmärtämättömänä tietysti yllyin herjaamaan taitelijaa suuriäänisesti ja sain osakseni paheksuvia katseita ja jupinaa. Kenties opin joskus ymmärtämään Taron neroutta ja perustan sille oman design-liikkeen.

-Sarkku

Kaikki tai ei mitään.

2009-01-14T04:01:00.004+02:00

Varoitan jo näin alussa, että tämä teksti ei ole aivan niin kepeämielinen kuin aiemmat, mutta toivon, että mielenkiintonne säilyy sekavasta, ajatuksenvirranomaisesta käsittelyjärjestyksestä huolimatta.

En kerta kaikkiaan tiennyt miten ja mihin voisin purkaa tulvivien ajatusteni suman, joten päätin nousta näin aamun pikkutunneilla vielä nostamaan pari pikku juttua ajateltavaksi. Ensinnäkin toivon, ettei äitini ole löytänyt tätä blogia ja toivon, ettei hän tule sitä vielä tässä seuraavaan viiden vuoden aikana löytämäänkään. Jos kuitenkin löytää, tahdon vilpittömästi pyytää anteeksi kaikkia omien kristillispohjaisten moraalikäsityksiesi vastaisia asioita, joita olen saattanut sinun selkäsi takana tehdä. Mutta toivon, että ymmärrät, etten ole vielä löytänyt todellista minääni ja tarvitsen näitä kokemuksia ja uusia ihmisiä, jotta voisin määritellä sen minän, jonka kanssa tulen elämään tulevat vuosikymmenet. Voin myös sanoa, että voit turvallisin mielin luottaa siihen, että tiedän, missä rajani kulkevat, kun ne kohtaan. En aio astua niiden yli.

Mutta siis. Olen yleensä äärimmäisen harkitseva ihminen ja hyvä niin. Mutta äsken käydessäni ulkoiluttamassa koiria, tupakka suupielessä, aivan kämppisteni kiusaksi, tulin miettineeksi, että mistä minä tiedän, missä todelliset rajani kulkevat. Voinko kysyttäessä perustella päätökseni se pohjalta, mitä luulen, sen sijaan, että voisin perustella ne tiedolla ja kokemuksilla?
Ennen tuomitsin alkoholin täysin. Kuvittelin, että ne, jotka käyvät baarissa, eivät osaa pitää hauskaa ilman alkoholin humalluttavaa vaikutusta. Erehdyin. He vain syventävät ilontuntemusta, vaikka se olisikin vain alkoholin luoma harhakuva. Olen itsekin ottanut osaa tähän hauskanpitoon, eikä se tarkoita sitä, että roikkuisin päivät pitkät kännipäissäni baareissa.
Lieneekö tuo suomalaisessa perusluonteessa vai ihmisyydessä, että ihmiset haluavat välillä unohtaa arkiset huolet ja antaa vain mennä? Unohtaa huomisen ja elää hetkessä. On aivan liian mustavalkoista ajatella, että automaattisesti humalassa vain tapellaan ja mellastetaan aiheuttaen vanhinkoa itselle ja ympäristölle. Se on niin paljon muutakin. Ja enimmäkseen muuta.

Tämä ei toki ole vain puheenvuoro alkoholin puolustamiseksi. Se oli vain esimerkkinäni. Mutta tämä rajallisuuden ongelma on muuallakin parikymppisen monimutkaisessa elämässä. Pitäisikö uskaltaa heittäytyä yleiseen hullutteluun vai naureskella vierestä? En tiedä. En ole itse vielä uskaltanut. Enkä tiedä tulenko koskaan uskaltamaan, mutta on myönnettävä, että kun nämä minulle ennen tarkasti säädellyt asiat tulevat osaksi arkea ja sosiaalista kanssakäymistä, niin sitä herää mielenkiinto. Sellainen mieltä kutkuttava ja rauhaton olotila. Olen toistaiseksi piiloutunut oman pääni sisälle ja turvautunut ulkoaohjautuvuuden taakse. Oma-aloitteisuuteni tuskin koskaan tulee olemaan sitä tasoa, millaiseksi se mielletään avoimuudessa ja interaktiivisuudessa, mutta luulen, että se tulee kehittymään vähitellen. Kunhan uskallan irroittaa otteeni epäilyksistä. Kaiketi yleinen turvattomuus ja ennakkoluulo ovat oman pääni suurimmat haasteet. Varsinaisia tukipilareita ei ole, enkä näe mitä rajan tuolla puolella on? Kerran se vaan kirpaisee. Luulisin. Ja jos ei, niin shit happens?

Sosiaaliset suhteet ovat sellainen uhkapeli, jota en kovista yrityksistänikään huolimatta onnistu pelaamaan niin kuin toivoisin. Pakonomainen tunnetilojen lukeminen ja itseäni raivostuttava yliherkkyys pienillekin seikoille, jotka ovat toisille yhdentekeviä, eivät anna minulle mielenrauhaa. Joten ehkä, minun pitäisi ottaa vanha kenttäratsastajien filosofia: Ei kanttia, ei kunniaa.

Aikuisuuteen liitetään usein vastuuntuntoisuus ja tarkka harkinta, mutta kun niitä tarkemmin ajattelee, niin missä suhteessa niitä olisi hyvä nykyisessä hyperinteraktiivisessa ympäristössä käyttää? Pahimmillaanhan sellainen johtaa vain elämänlaadullisesti arveluttavaa syrjäytymiseen. Olenko minä ajatumassa niihin? Toinen ääripää ei houkuttele lainkaan niin paljon kuin se, joka hivelee herkeämättä mielenkiintoani. Pitäisikö sitä vain päästää irti ja antaa mennä? Pitäisikö ennenkaikkea olla rehellinen itselleen? Ainoa pysyvä asia on muutos. Kuka tuon kuolemattoman lauseen ikinä sanoikaan (Matilda myöhemmin valaisi minua, että sanoja oli Buddha. Thanks man!), ei voisi olla enemmän oikeassa. Mutta vettä myllyyn vai kapuloita rattaisiin?

Sarkku, sekavissa tunnelmissa, kuittaa.

p.s. Pahoittelut kämppiksille blogin saastuttamisesta tällä hapatuksella.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

2009-01-13T12:21:00.002+02:00

Ollaan suhteellisen laiskaa porukkaa myös blogin kirjottamisen suhteen.
Eipä tässä kyllä kauhen kummoisia ole tapahtunutkaan. Joululoma oli pitkä ja uninen, mutta tänne palatessa tuntui siltä ettei olisi ollutkaan poissa. Onkohan se sitten hyvä vai huono asia?

Viime viikolla heräsin eräänä tuskaisena aamuna henkisesti hyvin epävalmistautuneena päivän ohjelmaan, johon liittyi lähinnä väriympyröiden maalailua. Sarkku kuitenkin oli saanut heti herätessään idean lähteä Turkuun ostamaan koirille häkkiä auton takaluukkuun. Homma kuulosti suht fiksulta ja tarpeelliselta, joten lähdettiin kaikki matkaan uskollisen navigaattorin opastuksella. En ihmettelisi vaikka huomaisin joskus sarkun navigoivan tuon ärsyttävän laitteen kanssa itsensä omasta huoneestaan keittiöön. Näin jopa unta, jossa Sarkku ei osannut pois huoneesta jossa oli vain yksi ovi. Luultavasti se kertoo jotain mokoman suuntavaistosta.

Alunperin Sarkku oli siis etsinyt eläinkauppojen osoitteita netistä ja niihin sitten suunnistettiin täysin mielivaltaisessa järjestyksessä. Ehkä koomisin hetki oli se, kun seisoimme kadulla eläintarvikeliikkeen vieressä, jolloin Sarkku kiljaisee että "Odottakaa! Tarkistan navigaattorista liikkeen sijainnin! Ahaa! Se on tuossa!" Suurimmassa osassa tapauksista huomasimme vieläpä, että kyseessä oli akvaarioliike tai jokin vastaava josta ei koiranhäkeistä saa kuin uneksia.

Jälkiviisaana tiedustelin, että josko olisi kannattanut jo kotoa soitella paikkoihin ja kysellä että mahtaisiko valikoimista oikeaa häkkiä löytyä. Tosin koska se ei itsellenikään heti aamuhorroksessa juolahtanut mieleen turha siitä on kai muitakaan syyttää.
Monen tunnin harhailun saldona oli parkkisakot ja Sarkulle hammasharja. Mutta tokihan nyt sitä varten oli Turkuun ajeltava.
Ok, no myönnetään että oli silti kiva päivä. Matildakin löysi kirjan mitä se on metsästänyt kaupoista huonolla menestyksellä jo piiitkiä aikoja.

Päätettiin kuitenkin, että seuraavan kerran kun Sarkku saa idean istumme pöydän ääreen ja mietimme, että miten normaalisti ihmiset sen hoitavat kätevästi.

-Maikki

Kuonokopla kasvaa

2008-12-08T12:52:00.007+02:00

Viime keskiviikkona suuntasimme auton nokan kohti Miehikkälää, huolimatta siitä, että meillä todellisuudessa olisi ollut suhteellisen tärkeä koulupäivä. Alunperinhän oli minun tarkoitus lähteä yksinäni, mutta tuntien olemattomalla tasolla olevat suunnistusvaistoni ja kartanlukukykyni, oli parasta, että lähdimme kaikki kolme. Miehikkäläänhän on Muurlasta melkein 300 kilometriä, joten olisihan tuo aika käynyt pitkäksi yksin ajellessa. Ja olisihan se kaiken lisäksi ollut kiusallista soittaa sieltä Oulun tietämiltä kämpille, että taisin vähän ajaa harhaa.

Aivan syyttä suotta emme koulupäivää skipanneet, sillä matkan tarkoitus oli hakea solumme uusin jäsen, pieni petit basset griffon vendéen -pentu, Taro, pitkän odotuksen jälkeen kotiin. Menomatka kului maisemia katsellessa, älypelejä pelaillessa sekä musiikkia kuunnellessa. Maikki ei missään vaiheessa luopun kuskin penkistä, vaikka uskoin sen hetkittäin tarpeelliseksi, etenkin siinä vaiheessa kun hän innostuneesti huudahti "Tuolla on poliisimestari ja mörkö huumeissa!". Moinen lausahdus sai aikaan minussa pientä levottomuutta ja tulin epäilleeksi, että olikohan Maikki terästänyt kahviaan jollain miestä väkevämmällä. Eikä minua liioin rauhoittanut se, etten itse missään vaiheessa bongannut kyseisiä hahmoja tien syrjässä. Varovaisen tiedustelun jälkeen kuulemani oikaisiin kaikeksi onneksi "Tuolla on poliisimestari ja mörkö muumeista!" eikä suinkaan "huumeissa", kuten olin ensin kuullut. Paluumatkalla minäkin sitten vihdoin näin nuo hahmot, jotka oli kaiketi tehty puusta tai jostain muusta vastaavasta.

Perillä tapasimme Taron kasvattajan, joka toivotti meidät avosylin vastaan. Suuntasimme heti pentulaan, jossa meitä tervehti viisi suloista pentua. Kaikki pennut olivat niin hellyyttäviä, että sydäntä kivistä ajatus, ettei saisi kaikki suloisuuksia mukaansa. Taro oli hetken kainostelun jälkeen heti mukana porukassa, eikä toisessakaan pennussa ollut moitteen aihetta, vaikka se näyttikin aiemmin otetuissa valokuvissa ja videoissa perin murheelliselta. Taro herätti hienoista huvittuneisuutta ulkonäöllään, sillä sen selässä ja takamuksessa olevat merkit muodostavat ylhäältä katsottuna naamannäköisen muodostelman. Koetan ottaa kuvan kyseisestä ja laittaa tänne myöhemmin.

Ennen kuin saimme pennun mukaamme, kävimme yhdessä tuumin kahvittelemaan ja kuuntelemaan Marjavapun iloista puheensorinaa, jonka myötä ruodimme kaikki mahdollisesti vähänkään toisiinsa liittyvät asiat järjestelmällisesti läpi. Siitä missä puhetta riitti, riitti talossa myös tavaraa. Heti sisään astuttuamme näimme seinien vierissä vinot pinot sekalaisia tavaroita, joita perhe oli päättänyt vuosien varrella arkistoida. Kaikkea löytyi näyttelyruusukkeista ja vanhoista sanomalehdistä aina jäätelöpapereihin ja tunnistamattomiin vaatekappaleisiin asti. Tuntui, ettei talossa ollut ainoatakaan neliösenttiä tyhjää seinää, jota täpötäydet kirjahyllyt ja tavarakeot eivät olisi peittäneet. Kaikesta huolimatta talo oli kotoisa ja ainakin minua kiehtoisi kuulla minkälaisia tarinoita vanhojen valokuvien, taulujen ja tavaroiden taakse kätkeytyy. Kasvattajalla oli pentujen lisäksi kymmenen koiraa, lähinnä petitejä ja mäyräkoiria.

Kun pentu ja kuorma-autolastillinen erilaista pentutarviketta oli lastattu autoon, lähdimme takaisin kohti Muurlaa. Matka sujui hivenen nopeammin kuin toiseen suuntaan, varmaankin jännityksen laukeamisesta johtuvasta rentoudesta johtuen. Ja vaikka itse koin jo melkoista väsymystä kotiin saavuttuamme, eivät Maikki ja Matti jääneet lepäämään laakereillaan vaan lähtivät kohti Turkua katsomaan Itkevän Tytön keikkaa, mutta siitä kertokoot itse, jos innostuvat. Minä päättelen matkaraporttini näihin kuviin ja tunnelmiin, Taron ja muun karvakoplan kommelluksista lisää tuonnenpana.

- Sarkku

Perusmaanantai

2008-11-24T16:36:00.004+02:00

Ihan tavallinen maanantai taas.
Aamulla heräsin pitkästä aikaa herätyskellon ääneen. Tapananihan ei tosiaan usein ole moista laitetta käyttää, koska se infernaalinen piipitys joka raastaa korviavihlovasti ihmisparan pois unesta on oletettavasti alunperin tehty kidutustarkoitukseen. Tunnistaessani melun herätyskelloksi ajattelin hoitaa mokoman pois päiväjärjestyksestä. Hitaasti möyrimällä suunnistin äänen suuntaan vain todetakseni, että kännykkä oli pudonnut sängyn alle ja Karma oli tunkenut sen pidemmälle käteni ulottumattomiin.
Joten aamu ei alkanut hyvin, roikkuessani epätoivoisesti pää alaspäin sängyn reunalla tuijotellen pimeydessä vilkkuvaa kännykkääni.
Luojan kiitos se sammui, mutta vain soidakseen uudestaan viiden minuutin kuluttua jolloin jaksoin jo kaivautua noutamaan ja sammuttamaan sen.
Nukkumisen makuun päästyäni moni asia ei kuitenkaan sitä pysty estämään. Joten vetäydyin Karma kainalossa takaisin peiton alle. Se on aamuisin, luojan kiitos, yhtä uninen ja laiska otus kuin minäkin. Niinpä tuhisimme varpaat palellen vielä hetken aivan rauhassa.
Ilo loppui kuitenkin pian, kun jostain kaukaisuudesta kuuluu kovaa hakkaamista. Epäilin, että Sarkku on herättämässä Matildaa ja suunnittelin itsekin pian nousevani. Myöhemmin sain kuulla, että ovi jota Sarkku hakkasi olikin omani. Korvani ovat selkeästi myös kehittyneet täydellisiksi nukkumista ajatellen.

Päivästä en jaksa sen enempää jaaritella. Tehtiin koe, käytiin opettajan luona jaarittelemassa mm. koirien silmien väristä ja varsoista. Katseltiin Frendejä ja käytiin Tassujen hallilla treenaamassa. Karmalla on juoksu, joten mukana oli vain Impi ja Surina. Sarkusta sai olla ylpeä, sillä se alkaa pikkuhiljaa kuuntelemaan miun karjumista (JUOKSE! JUOKSE NYT! JUOKSEJUOKSEJUOKSEJUOKSE!) ja agility näytti oikein kivalta.
Pikku-Surina sai tänään treenata hyppyä (A:han ja puomiin se on jo mallikkaasti tutustunut.), ja vaikka paikoitellen tuntuu että tuolla valkoisella puhvilla on kultakalan muisti, tänään otus meni oikein somasti. Alkeiskoiria on kiva katsoa, koska valitettavasti harvoin jaksaa oman koiran kanssa riemastua siitä, kun eläin juoksee siivekkeiden välistä hakemaan nakin targetilta. "Taiiiiiiitava superkoira!"

Treenien jälkeen suuntasimme kauppaan ostamaan krapularuokaa huomista ajatellen. Ja sitten toki alkon kautta kotiin, onhan sentään maanantai. Äiti on varmaan ylpeä kuullessaan, että ostokset oli niin valtaisat, että myyjä tarjoutui viemään ne kärryillä hyllyltä kassalle. :P Moi äiti!

Sarkku voisi vaikka huomenna kirjoitella omista oloistaan. Joskin meidän täytyy ehkä raahata tietokone vessan lattialle jotta se luonnistuu. Ainakin jos viime tiistaita muistelen. Pitää lopetella, koska siirrytään naapuriin parantamaan maailmaa. Ollaan perustettu jopa oma kerho. Säälittävien kerho nimittäin. Kokoonnutaan lähes joka ilta neljän hengen voimin, minä, Matilda ja naapurin poijjat. Jokainen kertoo säälittävyytensä multihuipentuman kyseisen päivän osalta. Melko hilpeää, eikö.

-Maikki

M&M

2008-11-14T14:56:00.005+02:00

Lienee aika minunkin avata sanallinen arkkuni ja antaa hieman lisätietoja kahdesta muusta opiskelijakolleegastani, joiden kanssa jaan tämän soluasunnon. Kuten olette saattaneet lukea ja todeta aiempien merkintöjen perusteella, ei minulla niin kutsutusti ole aivan kaikki kattilat kaapissa, jauhot pussissa tai matot suorassa. Mutta siihen minun on kuitenkin puututtava, että seinilläni todellisuudessa luki "Olet yksin" JA "Aina". Niillä ei suoranaista verbaalista yhteyttä ollut, vaikka pääni ulkopuoliset ihmiset sen niin loogisesti yhdistelisivätkin. Eikä lappujen tarkoitus ole toki syrjäytyvän ihmisen avunhuutoja, vaan pikemminkin toteamuksia. "Olet yksin"-lappu on kuulemma psykologinen testi, jonka ystäväni minulle asetti. Toivon, että hän valaisee minua tulevaisuudessa, että minkälaisia asioita hän tällä projektilla testaa. Pidän teidät ajantasalla. Muita alla mainittuja kommelluksia en aio noteerata teksteissäni yleisen viihdytävyyden takaamiseksi. Mutta nyt, ettei tästä tule Sarkun kummallisuuksia käsittelevä blogi, on tosiaankin aika siirtää valokeila Mattiin ja Maikkiin.

Täytyy sanoa, että jos asuisitte heidän kanssaan pidempään samassa asunnossa, olisitte itse kukin hivenen epävakaita mieleltänne. On ollut kertakaikkisen jännittävää (lue: pelottavaa) seurata kuinka näiden rastapäiden yhteistyö on ensipäivistä lähtien ollut saumatonta. Heidät voi täysin hyvällä omatunnolla lokeroida samaan laatikkoon, halusivatpa he sitä itse tai eivät, sillä jos joku pystyy täydentämään toisen lauseita ja selvittämään epäselviä lauseita vain parin päivän tuntemisen jälkeen, täytyy kyseessä olla jonkilainen sielunsisaruus tai "match made in heaven". Tämä samoilla aivoaalloilla surffailu kärjistyy välillä uskomattomiin sfääreihin, sillä ei ole mitenkään tavatonta, että huutaessani Mattia, vastaa Maikki tai toisinpäin. Joten käytännössä asun vain yhden ihmisen kanssa täällä. Ei ole päivää, jolloin en saisi kuulla jostain uudesta ennaltaodottamattomasta päähänpistosta, jonka he ovat kehitelleet. Milloin kyse on suunnitelmasta äkkilähtömatkasta Espanjaan, milloin omakotitalon vuokraus (myönnettäköön, että allekirjoittanut on myös erittäin viehtynyt tästä ideasta) tai pikatrippi kaatopaikalle. Joka päivä on siis voi odottaa jotain uutta ja mielenkiintoista. Ja neuvona tulevaisuuden varalle: Älä pelaa tätä duuoa vastaan Aliasta ja Pitcionarya. Tappiosi on taattu.

Tänään Maikki oli suurta kansalaisurhoollisuutta osoittaen päättänyt selvittää tiensä tiskivuoren läpi aseinaan vain tiskiharja ja uudenuutukaista pesuainetta. Saatuaan veden vihdoin altaaseen hän avasi turkoosia pesuainetta sisältävän pullon ja kaatoi kevyen lorauksen pesuainetta veteen. Tarmokas tiskaaminen keskeytyi kuitenkin ennen aikojaan, kun Maikin suunnalta kuului yllättäen lausahdus "Tää haisee ihan mieheltä." Vilkaisin epäuskoisesti pulloon, kun Maikki vei pullon Matin analysoitavaksi. Ja tottahan tuo Matinkin mukaan oli. Ikävä kyllä saippuan valmistusainelista ei paljastanut tuoksun aiheuttajaa ja vahvaksi ehdokkaaksi nousi miesten Axe-deodorantti. Itse en hajutestiä tehnyt, enkä muista kyllä itse huomanneeni oman tiskausurakkani aikana pesuaineen hajussa mitään normaalista poikkeavaa.. Matin ja Maikin seuraava puolituntia kului saippuaa haistellessa... Siitä puhe mistä puute, kuten sanotaan... Kenties päättelen raportin tältä päivältä tähän ja käyn katsomassa, mitä kaksikko nyt ihastelee tietokoneittensa ruuduilta keittiössä.

-Sarkku

Siisteys, onko se jotain syötävää?

2008-11-13T15:21:00.005+02:00

Meillä on ollut tapana siivota joka perjantai. Yleensä vaihdamme paikkakuntaa viikonlopuksi, joten sunnuntai iltana on kiva palata siistiin kämppään.
Siivousajankohdan logiikka kusee kuitenkin siinä, että ensimmäisestä koulupäivästä lähtien, on maanantai illat kuluneet viinipullojen ääressä lähes koko rivitalon voimin. Tiistai aamuna herätessämme on kämppä samassa kunnossa kuin perjantaina ennen siivoamista. Siistiä kämppää saa siis ihastella lähes vuorokauden!

Siivousurakan tasainen jakaminen meidän kesken on toisinaan myös hankalaa. Jos sovimme siivoavamme koulun jälkeen, on Sarkku yleensä kerennyt kahvilta kämpälle meitä kahta muuta aiemmin. Joten kun me tulemme kotiin ajatellen aloittavamme siivoamisen, on Sarkku yleensä jo lopettanut sen.
Aamulla saa usein herätä (kuulemma. Allekirjoittanuthan ei tosiaan pikkumeteleihin heräile) tiskaamisen ääniin, kun se on Sarkun mielestä sopiva tapa aloittaa päivä. Yhden tassun sormilla ei voi laskea niitä kertoja, kun on joutunut käskemään Sarkkua luopumaan tiskiharjasta, kun se olisi jonkun muun vuoro tiskata. Vastalauseeksi saa yleensä mutinaa siitä, miten "Mä vaan vähän näitä omia tässä.." Onneksi, kuten aiemmin tuli mainittuakin, niin Sarkku on aika tottelevainen tapaus. Ehkä se kuitenkin salaa tiskaa muutaman kipon ihan vain omaksi ilokseen, kun me ei olla näkemässä?

Eilen kun Matildan kanssa istuskeltiin keittiössä, kuului eteisestä Sarkun huutoa. "Ei! Onko tossa nyt.. helvetti! Helvetti! Siinä on!" Ennen kuin pääsimme asiasta sen kummemmin selvyyteen kävi Sarkku hakemassa paikalle salamannopeasti ikioman vesi-imurinsa ja hoiti Saatanan asuinsijan pois matostamme. Sarkku on siis korvaamaton myös siinä suhteessa, että pahat voimat saadaan helposti torjuttua kotoamme.
Myöhemmin saimme selville, ettei lattiallemme ollut ilmestynytkään oviaukkoa manalan maailmaan. Joku koirista oli vain levittänyt lattialle hiiliä, jotka me olimme sitten räpylöillämme murskanneet mattoon kiinni.

Pakko lopettaa, jotta voi paremmin ihmetellä Matildan äskeistä kiljahdusta: "Avaa telkku! Sieltä tulee dr.Phil!" Lisäksi ikkunamme alla on villiintynyt naapuri bongorummun kanssa. Jännittävää...

-Maikki

Esittelykierros

2008-11-12T18:11:00.009+02:00

Saatiin sitten viimeinkin tehtyä blogi. Se on tosin pitkälti Matildan ansiota, kun se on semmonen Kaikkimullehetinytvälittömästi-tyyppi. Joten ei sitä kauaa jaksanu jahkailla, ku tunnin välein sen suun seudulta kuului, että "Tehään se blogi nyt samalla ku syödään? Tehään se nyt tässä välissä? Tehään se ennen ku mennään pihalle? Tehään se tupakan jälkeen? TEHÄÄN SE NY?!"
Tässä kämpässä asuu siis kolme takkua. Plus surina on kanssa aika takkuinen (siitä lisää luultavasti piakkoin). Eka postaus luultavasti käytetään vaan tämän solun kansan esittelyyn. Jotenpa.

Matilda on vanhin, muttei luultavasti kuitenkaan viisain. Ensinäkemällä pelästyin, että olen joutunut samaan asuntoon vouhottavan ituhipin kanssa. Epäilin, että se aikoo vaihtaa ruokani jääkaapista soijanakkeihin ja maissiin. Yök.
Onneksi ihan näin ei kuitenkaan loppuenlopuksi ollut, vaan rastojen seasta paljastui vallaton, ja hieman hölmö tyttönen. Matilda on muuten myös ainoa ihminen, joka kännissä saattaa ruveta itkemään, koska pelkää mahdollisesti kuolevansa nälkään jonain päivänä. Sen kanssa on siis kiva kuluttaa päiviä syömällä, kun valtaisa krapula on laskeutunut keskuuteemme. Ja vaikkei olisikaan.

Sarkku onkin mielenkiintoisempi tapaus. Sen voi löytää mitä kummallisemmista paikoista, mitä oudoimpiin kellonaikoihin. Pääasiassa kuitenkin, jos Sarkkua ei näy tai kuulu, hän on mennyt pimeään komeroon kuuntelemaan musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun löysimme mokoman sieltä istuskelemasta, hämmästys oli suunnaton. Nyt olemme kuitenkin tottuneet siihen, että kämppiksemme kaipaa toisinaan pimeyttä ja omaa rauhaa.
Komeroon piiloutuminen ei kuitenkaan ole Sarkun ainoa kummallisuus. Seinille kiinnitetyt laput, joihin on kirjoitettu lauseita, kuten "Olet yksin! Aina!" saavat suumme loksahtamaan välillä auki.
Sarkku omistaa paidan, jossa lukee, että "Tämän porukan fiksuin" ja se pitää yllättäen paikkaansa. Lause "Onkohan tämä nyt aivan järkevää?" kuuluu Sarkun suusta lähes päivittäin. Jopa opettajamme Jari on syvästi sitä mieltä, että olisimme totaalisessa kusessa ilman kämppistämme.
Sarkulla on kuitenkin toisinaan suuria ongelmia päätöksien tekemisessä. Elokuvien, ruuan tai reittivalinnan tekemisessä saattaa kulua jopa tunteja. Ja jos Sarkku jotain saa päätettyä, meidän on helppo vielä kääntää Sarkun pää toiseen suuntaan. Sarkun ehdoton motto onkin "Paineen alla myönnyn".
Olemme myöskin tutustuneet mitä ihmeellisimpiin laitteisiin Sarkun kautta. Se, mitä Sarkulla ei ole, sitä ei tarvita.

Vielä esittelemätön kämppiksemme Maikku on poppoomme nuorikko. Villi luonnonlapsi, joka omien sanojensa mukaan vain näyttää hipilta, muttei sitä ole. Maikku on luonteeltaan erittäin ailehtelevainen, varsinkin aamuisin. On turha yrittää luoda minkäänlaista kontaktia koko henkilöön ennen kello 12. Kahvin ja aamutupakan jälkeen Maikku palautuu sosiaaliseksi eläimeksi, jollaisena hänet tuntee koko opisto. Maikku on erittäin lahjakas saamaan meidät muut totalliseen rappiotilaan. Kun olemme Sarkun kanssa päättäneet mennä kouluun ja aloittaa terveelliset elämäntavat saa Maikku meidän pyörtämään päätöksemme alta aikayksikön.
Maikku on semmoinen tyttö, joka varmasti herättää huomiota myös toisen sukupuolen keskuudessa. Olemmekin monesti yhdessä miettineet miten niistä ylimääräisistä kaksilahkeisista oikeen nätisti pääsee eroon.

Koska solussamme asuu myös kolme karvakuonoa ne tietysti ansaitsevat oman palstansa esittelytekstissä.

Matilda toi mukanaan pienen valkoisen karvakasan joka muistutti epäilyttävästi moppia. Oli vaikea sanoa, mistä päästä löytyy kuono ja mistä häntä. Nykyään Surinalla on niin paljon asiaa, että on helppo tunnistaa naama äänen perusteella. Surina on sekaroituinen piski. Sen äiti on kääpiövillakoiran ja bichon frisén sekoitus, nimeltä Myy. Eräänä kauniina päivänä Myy karkasi naapurin cockerspanieli Toopen (jos nimi kuvaa koiraa, niin Surina on tullut paljon isäänsä)luokse ja näin Surina sai alkunsa.
Surina on, jos mahdollista, paljon takkuisempi kuin omistajansa. Sen harjaaminen olikin jossain vaiheessa koko solun projekti. Itse olen kuitenkin jo luopunut toivosta.

Karma on solumme katu-uskottavin yksilö. Vaikkakin, kun siihen tutustuu yli 10minuuttia huomaa, että todellisuus ei vastaa ollenkaan ensivaikutelma. Pitkänenäinen belgianpaimenkoira malinois omaa jonkinlaisen palloaddiktion ja olen suhteellisen varma, että se toisi heitetyn esineen takaisin niin kauan että oma käteni irtoaisi heittelyn voimasta. Agility on aktiivisen koiran sydäntä lähellä, kuten myös Surina, jota se velloo ympäri kämppää kuin lelua konsanaan. Aivan niin hyväsydämisesti se ei kuitenkaan kohtele Impiä, joka saa paimenkoiralta toisinaan teräviä huomautuksia sopimattomasta käytöksestä. Välillä rauhaisen television katselun keskeyttää huonotuulinen urahdus jos toinenkin, kun joku erehtyy siirtämään Karman hyväksitodetusta nukkumisasennosta sivummalle. Syyttävän katseen heitettyään koira kuitenkin omaksuu toisen lepopaikan ja jatkaa uniaan.

Jos solumme olisi puolen hehtaarin metsä, kruunattaisiin Sarkun haukku Impi ehdottomasti Ihaaksi. Tämä sympaattinen, joskus hieman depressioon taipuva koira on jäyhän kuorensa takana kultainen ja hetkittäin erittäin hellyydenkipeä. Ylenpalttisesta reviirinvahdinnasta Impiä ei voi syyttää, sillä se luultavasti käsittää tontiksemme koko Salon seudun.
Impi on vakava realisti, joka ei turhia hötkyile. Jos se osaisi puhua, saattaa olla, että kuulisimme Aku Ankastakin tutun lauseen. "Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä."
Mököttämisen ja loputtoman pohdiskelun lisäksi Impi on mahdollista bongata agilityn parista. Vaikka toisinaan esteet suoritetaankin Impin rauhallisella tyylillä, uskon, että tuon viisaan, joskin hieman koomisen näköisen koiran sisällä asuu energiaa puhiseva agilitykoira.

Nyt kun kaikki solun asukkaat on saatu esiteltyä, päätämme tämän päivän osalta tähän. Loppuun kuitenkin vielä kuva karusta todellisuudesta Maikin ja Matildan osalta.